Sacheria ja jägermeisteria.

Jarnon kautta tutustuin aikanaan ihanaan ihmiseen. Naiseen jota elämä ei ole päästänyt helpolla, mutta joka silti on iloinen ja positiivinen, räiskyvä, hersyvä persoona. Jo ensimmäisellä tapaamisella kävi selväksi miten samanlaisia ollaan, ja vaikka emme ehtineet tavata kuin pari kertaa ennen Jarnon itsemurhaa, ei meidän välit katkenneet. Eihän sielunsiskostaan voi päästää irti, vaikka se yhdistävä linkki kuolee. Tämä upea nainen menetti myös oman puolisonsa vain vähän Jarnon kuoleman jälkeen. Se että ollaan koettu jotain niin samanlaista, vaikka toki myös monilla tavoin erilaista, yhdistää meitä vieläkin enemmän. Ollaan pidetty yhteyttä, mutta ei tavattu, ehkä aika ei vain ole ollut kypsä.

Kunnes nyt vihdoin saatiin kalenteriin sovittua koska menen käymään. Voin sanoa että itketti, ahdisti ja stressasi jo etukäteen se, millaisia tunteita pintaan nousee,kun tapaa sen ihmisen joka oli niin iso osa mun ja Jarnon suhteen etenemistä. Sen ihmisen joka varmasti kaikkein parhaiten tietää millaista se on kun oma puoliso päättää elämänsä. Tiesin että tullaan itkemään, ja nauramaan, ja kaikkea siltä väliltä. Ihmisen joka tavallaan on ihan vieras, mutta toisaalta jonka tuntee tuntevansa jo tosi hyvin. 

Onneksi saatiin sovittua. Vuorokausi siellä vastasi kyllä noin kolmen vuoden terapiakäyntejä. Kun sai surra, muistella, nauraa, puhua. Ja pitää myös vaan hauskaa, ihan vaan ilman huolta huomisesta. Oli valtavan puhdistavaa puhua sellaisen ihmisen kanssa joka muistaa, joka ymmärtää. Puolisoidemme muistoksi, niiden kiherrellessä meille hölmöille kanaemoille pilvenpäällä, syötiin sacherkakkua ja juotiin jekkushotit. Ja nautittiin siitä että ollaan elossa, meidän elämässä on rakkaita ihmisiä ja että ymmärretään se että jokainen päivä voi olla viimeinen. 

Mä arvostan nykyistä aviomiestäni valtavan paljon. Hän on mulle hyvä puoliso. Jarnon kuoleman varjo on ollut suhteen yllä, ja varmasti mun ajatuksiin ja pelkoihin vaikuttaa Jarnon itsemurha koko lopun ikäni. Mutta uskon että pahin menettämisenpelko on nyt jäänyt taakse. Jotenkin koin että viime viikonloppu tavallaan sulki ympyrän. Nyt ollaan valmiita uudelle kierrokselle, eheämpänä ja vahvempana. 

I find it kinda funny, I find it kinda sad.

Välillä tulee hetkiä kun asiat palaa mieleen. Viimeaikoina jostain syystä enemmän. Olen huomannut että muistan tapahtumista nyt enemmän, joten ehkä mielen pitää niitä nyt sitten käsitellä. Menneisyyden haamuja en tarvitse olkapäälleni kummittelemaan, mutta positiivisen hahmon kanssani kulkemaan kelpuutan.

Kiitollisuutta

Puhuminen auttaa. Puhuminen ja yhteinen aika. Sillä se mustasukkaisuuden ja epävarmuuden peikko hiljenee. Ehkä joskus vielä katoaakin.

Olen niin kovin kiitollinen siitä että mun elämäni on nyt sellaista kuin se on. Lapset voi hyvin, työt sujuu ja tulevaisuus sillä(kin) saralla vaikuttaa positiiviselta. Rakkaani on hyvä mies. Niin kovin hyvä. Suhde on vahvalla pohjalla, ja siitäkin saan osittain kiittää Jarnoa. Kaikki mitä olen kokenut, kaikki se suru ja itsetutkiskelu, se on kasvattanut kyllä enemmän kuin mikään. Ja voi miten osaakaan nyt arvostaa elämää, rakkautta ja rakkaita.

Luin äsken blogia läpi. Palasin takaisin niihin fiiliksiin. Ja pari kyyneltäkin tiristin. Olenko se todella ollut minä, joka on noin katkera, surullinen, pettynyt ja epävarma?

Sitä kuvittelee olevansa jo kunnossa.

Mutta sitten tapahtuu jotain, mikä saa pienen mielen heittämään kieppiä, ja tajuaa että tämäkin on seurausta siitä mitä on kokenut. Epävarmuus tulevasta, pelko menettämisestä, tieto siitä että mikään ei koskaan jatku samanlaisena, koskaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan, onni voidaan ottaa pois yhtä nopeasti kuin se on annetukin, vaikuttaa arkeen joka ikinen päivä. Ja välillä se sieltä mielen sopukoista puskee pintaan, ja aiheuttaa suurta myllerrystä sydämessä, ja pitää vaan koittaa pysyä pinnalla, hokea itselleen että mustasukkaisuus ei ole mitenkään aiheellista nyt, ei ole mitään syytä pelätä niin järjettömästi semmoista mikä ei (välttämättä) koskaan tapahdu. Mutta tunne on kuitenkin aito. Ja minulla on oikeus tuntea niin. Yhtälailla kuin kukaan ei voinut sanoa minulle miten ja koska surra, ei kukaan voi väittää tätäkään tunnetta valheelliseksi tai vääräksi, vaikkei sille olisikaan sellaisia varsinaisia perusteita.

Mutta miten se mustasukkaisuuden ja menettämisenpelon peikko tapetaan? Tai edes hiljennetään? Miten olla välittämättä siitä nakertavasta tunteesta joka jäytää sydämennurkkaa, saa silmät itkuisiksi ja mielen apeaksi. Miten se hiljennetään ettei se pääse vaikuttamaan suhteeseen negatiivisesti? En ole koskaan aikaisemmin ollut mustasukkaista tyyppiä. Olen aina sanonut että mustasukkaisuus on luottamuksen puutetta. Ja se onkin. Mutta ei ole kyse siitä ettenkö luottaisi tuohon mieheen. Luotan kyllä. Luotan täysin siihen että se haluaa kanssani olla ja minua rakastaa. Mutta en luota elämään. En luota siihen etteikö tilanne voisi muuttua. Kaikki voi muuttua. Hetkessä. En luota siihen että se sitten kertoo jos sen tunteet muuttuvat. Ja ainoa asia mikä olisi kamalampaa kuin tuon miehen menettäminen, olisi se että se on minun kanssani velvollisuudesta. Tai tottumuksesta. Tai muuten vaan puolivillaisesti. Haluan kaiken. Vaikkei kukaan voi saada kaikkea. Äh.

Olen siitä onnekkaassa asemassa että pystyn puhumaan miehelle, en tiedä miten kestäisin jos en voisi näistäkin asioista hänelle jutella. Mutta en halua liikaa niistä puhua, koska pelkään että hän ei ymmärrä että en epäile häntä, en tarkoita moittia häntä, en todellakaan halua vaatia häneltä mitään muutoksia käytökseen, ei niille ole tarvetta. Kaikilla pitää olla oikeus omaan elämään, myös suhteessa. Mustasukkaisuus on ihan perseestä.

En pidä itsestäni kovinkaan paljon juuri nyt. Mikä on tietenkin osa ongelmaa. Paskalla itseluottamuksella on varmasti osansa siihen että on niin epävarma. Mutta olen pyristellyt eroon paskasta itsetunnosta ennenkin. Kyllä minä nousen täältä nytkin. Mutta voi hitto että se saisi tapahtua nyt, eikä vasta joskus. Koska minä en osaa handlata näitä negatiivisia tunteita, en ole koskaan oppinut käsittelemään mustasukkaisuutta, en ole koskaan epäillyt omaa vetovoimaani näin paljon. Hitto miten itsekkäältä se kuullostaakaan. Vaikka oikeasti kyseessä on se, että olen aina aiemmin ajatellut että jos en kelpaa niin et ansaitse minua, että sitten on parempi olla ilman koko miestä. Olen ehkä rakastanut miehiä joista olen kuitenkin jollain alitajuisella tasolla ajatellut että he rakastavat minua enemmän, tarvitsevat minua enemmän kuin minä heitä. Mutta nyt olenkin tasapainoisessa, tasa-arvoisessa suhteessa, jossa rakastan niin että silmissä sumenee. Ja pelkään niin perkeleesti, että joudun olemaan ilman tuota miestä. Eikä se todellakaan olisi parempi. Voihan hitto.

Toivon että tämän kirjoittamimnen, "sanominen" ääneen auttaa. Että kun sen saa ulos niin se helpottaa. En oikeastaan usko niin, mutta toivon.

Että vaikka Jarnon itsemurhasta on aikaa kulunut jo paljon, niin vieläkin se vaan vaikuttaa. Traumoja kenties, muutoksia mun peruspersoonallisuuteen. Ikäviä juttuja. Toki vastapainoksi on ollut paljon positiivisiakin kasvun kokemuksia. Olen vahvempi ja viisaampi nykyään. Mutta myös näitä ikäviä puolia.

Vuosipäivä lähenee.

Voin allekirjoittaa tämän.

Joulun aikaan ja uudenvuoden saapuessa on Jarnokin usein mielessä. Mutta ei enää niinkään se miten kaikki päättyi, vaan enemmänkin niitä hyviä muistoja. Ja semmoisia askarruttavia ajatuksia siitä, miten erilailla nykyään näkee maailman ja elämän ja lähes kaiken. Ja olisiko sitä kokenut kaikkia näitä muutoksia, ja oivalluksia, jos Jarnoa en olisi tuntenut?

Sitä ei voi tokikaan varmaksi sanoa miten erilaista elämä olisi jos en olisi kokenut sitä minkä koin. Mutta kuitenkin, kaikesta huolimatta, olen taipuvainen uskomaan että asiat ovat nyt paremmin, ja olen oppinut, paremman sanan puutteessa, sitkeämmäksi.

Menettämisen pelko jää.

Kaikki hyvin. Olen valtavan onnellinen. On työtä niin paljon kuin jaksaa tehdä, ja mielekästä sellaista vielä kaiken lisäksi. Olen hyvässä ja onnellisessa parisuhteessa, valtavan rakastunut ja onnellinen avovaimo, äiti ja äitipuoli.

Ja välillä pelkään niin perkeleesti että kaikki loppuu. Yöllä joskus valvon ja katselen tuota miestä kun se nukkuu. Ja nieleskelen kyyneleitä kun pelottaa. Nyt se on tuossa, mun vierellä, huomenna se voi olla poissa. Eikä sitä voi tietää, eikä estää, kukaan. Mutta on vaan koitettava elää täysillä, rakastaa ja arvostaa toista ja kertoa se myös, ja koittaa olla panikoimatta suhdetta pilalle.

Koitan ajatella pelkoni hyvänä asiana. Kanavoida sen siten että arvostan jokaista hetkeä jonka saan olla tässä suhteessa ja elää tätä hyvää elämää. Mutta pelko on aina pelko, eikä se tunnu kivalta silloin kun se koittaa valtaansa ottaa.

Oppirahoja makselen varmasti vielä pitkään.

Tänään itkin

Ei siitä koskaan lopullisesti pääse eroon. Siitä surusta ja tuskasta. Se toki laimenee, siirtyy taka-alalle. Katoaa, melkein. Mutta pulpahtaa välillä lähemmäs pintaa. Tänään tuli itku, ihan kunnollinen iso itku, kun katselin telkusta sitä ohjelmaa jossa sairaanloisen lihava ihminen laihduttaa vuoden. Laihduttajan mies oli tehnyt itsemurhan. Leski syytti itseään. Itkin ihan kunnolla, pystyin samaistumaan.

Mutta sitten pyyhin silmät ja huokasin. Olen tosi onnekas että olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn täysin luottamaan siihen etten joudu samaa enää koskaan kokemaan. Juha ei ikinä tekisi mulle sellaista. Elämästä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu, mutta oman käden kautta, ei ikinä. En joudu epäilemään, en pelkäämään, voin luottaa, ja rakastaa.