miten kauan pitää surra?

Viimeaikoina on mielenpäällä ollut taas oikeuteni surra kun surettaa. Ja vastavuoroisesti olla surematta jos ei siltä tunnu. Jarnon itsemurhan jälkeen olin varma etten enää uskalla ihastua ja rakastua samalla tavalla. Että olisin menettänyt kykyni heittäytyä ja antaa mennä. Surin sitä, sillä tottahan se on hieno tunne, ja kun oli Jarnon kanssa saanut maistaa sellaista vahvaa rakkautta, suri sen menettämistä entistä enemmän. Ajatus siitä ettei koskaan enää tuntisi niin, oli aika musertava.

Ja silti sitten kun se tunne yllättäin tulikin vastaan, se säikäytti. Sydän on ihmeellinen, sinne mahtuu niin paljon rakkautta. Ja niin montaa erilaista rakkautta.

Uskon että kokemukseni Jarnon kanssa opetti minulle, ettei koskaan pidä tyytyä vähempään kuin siihen että ihastuu korviaan myöden, jalat pyyhkäistään alta ja ei ole kertakaikkiaan muita vaihtoehtoja kuin olla yhdessä vaikeuksista huolimatta. En uskonut enää tapaavani sellaista ihmistä joka saisi minut tuntemaan niin. Mutta tapasinkin sellaisen jo nyt. Näin nopeasti.

Voin sanoa että olen onnellinen. Vaikka Jarno tulee aina sydämessäni asumaan, mahtuu sinne näköjään vielä eläväkin mies.

Lapset muistaa

Vahempi tytär, vielä 5 v, näkee painajaisia menettämisestä. Milloin pikkusisko putoaa korkealta vaikka isosisko on komentanut pois pilvenpiirtäjän katon reunalta, milloin äiti on kuollut tavalla tai toiselta, milloin joku eläimistä. Tytön alitajunta käsittelee Jarnon kuolemaa. Jarno on ensimmäinen ihminen jonka tytöt on lähipiiristä konkreettisella tavalla menettäneet. Isompi tajuaa nyt että ihmiset voi kuolla, kadota, pysyvästi, yllättäin. Mitä tässä äiti voi muuta kuin halata ja sanoa että rakastaa. Ei ole oikein sanoja tai mitään mitä voisi tehdä, että toisen ei tarvisi pelätä menetystä. Kun totuus on, ettei kukaan koskaan tiedä koska kenenkin aika tulee.

Nuorempi tytär, 4 v täyttänyt, muistelee. Näkee paikkoja joissa on käyty, ja mainitsee että siellä käytiin Jarnon kanssa. Tai Kysyy miten Jarnon koira voi, missä se nyt asuu, ja voidaanko joskus mennä sitä katsomaan.

Raskasta tämä on kaikille, mutta selvitään.

Huonompi päivä

Tänään on taas ollut vähän surkeempi päivä. Tai oikeastaan alkoi jo eilen illalla. Yöllä kaipasin kainaloon taas kovin. Oon yksin kotona, ja Jarnon kuolemasta tasan 3 kk. Oon itkeskellyt ja surrut taas. Ikävääni itkenyt. Ihme sinänsä että näitä päiviä on näinkin vähän. Kaipa elämä pitää kiireisenä.

Just nyt ei jaksa piristää et ulkona paistaa aurinko, ja että oon ns. vapaalla. On vaan kovin yksinäinen olo. Ja tiedän niiiiiiin varmaksi, etten ole likikään yli, ohi, tai ympäri Jarnosta. Kun suhde loppuu normaalisti, ei sekään kivaa ole, mutta siitä voi jatkaa eteenpäin. Mutta kun toinen kuolee, niin jää tyhjän päälle, ei ole mitään mistä jatkaa. Ei ole kyse siitä että oisin päässäni tehnyt Jarnosta semmoisen jota kukaan ei voi päihittää. Tiedän että suhteessa ois tullut isoja ongelmia vastaan jos Jarno ei olisi kuollut. Tiedän sen nyt. Silloin en tiennyt. Uskoin sinisilmäisesti että kaikki ongelmat on voitettavissa. No ei olleet. Nyt on hieman vaikeuksia uskoa että kukaan koskaan voi saada mua tuntemaan samoin kuin Jarno, koska en yksinkertaisesti uskaltaisi heittäytyä samalla tavalla. Enkä usko että se on huono asia, mutta tulen silti kaipaamaan sitä tunnetta. Kun rakasti niin valtavan kovaa. Ja koki että siihen vastattiin samalla mitalla.

Kaipa se aika auttaa taas. Huomista odotellessa.

Kolme kuukautta.

Ensimmäinen tatuointini. Kuvan otti 5-vuotias tyttäreni, joten se ei ole ihan tarkka, ja on vino, mutta idea käynee selväksi. You'll never walk alone olisi ollut liian liverpoolfania, tästä lauseesta muistan kuitenkin myös sen.