Täytän tänään 33 vuotta. Nuorin nainen vielä olen, omastaa mielestäni. Ja mieleltäni vielä nuorempi. Vaikka Jarnon kuolema vanhensikin minua noin sata vuotta. Tai siltä se silloin tuntui. Pakko myöntää, nyt kun ajattelee vuoden taaksepäin, niin olin ihan kakara. Pidin omia murheitani ja huoliani kovin suurina. Paskan marjat. Mulla ollut sillon hätäpäivää. Kyllä rakkaansa menettäminen ihmistä muuttaa, se on selvä. Mutta on aika paljon ihmisestä kiinni mihin suuntaan ja kuinka pysyvästi. Olisin voinut muuttua katkeraksi ja olla surullinen paljon pidempään. Olisin voinut masentua, jäädä kotiin syömään suklaata ja viisveisata mistään. Uskokaa pois, se olisi ollut tosi helppoa. Voisin olla nyt masennuslääkkeitä syövä 130 kiloinen jolla ei ole rahtuakaan elämänhalua. Pelottavinta on se että mä näen sen tosi mahdollisena. Se oli niin pienestä kiinni.
Mutta mä selvisin. Mulla on ihania rakkaita ja ystäviä ja sukulaisia, jotka piti mulle seuraa, raahas mua kahville ja pyysi mukaan tanssimaan ja juhlimaan. Eivät jättäneet yksin kotiin. Eivät varmaan edes ymmärrä miten tärkeää se mulle oli. Potkivat hellästi takaisin elämän syrjään kiinni. Ja kuitenkin ymmärsivät ja antoivat mun surra kotona, jos se oikeasti oli mitä halusin tehdä. Ja mulla on mun lapset, joita oon aina joutunut ajattelemaan, ja jotka on pitäneet mut mukana arjessa sillonkin kun on tuntunut siltä etten vaan jaksa. Ja ihmisiä jotka ovat kantaneet vastuuta niistä lapsista silloin jos mä olen itse ollut joko liian surullinen tai sitten paennut sitä surua ystävien luo.
Jarnon kuolemasta tuntuu olevan niin kovin kauan aikaa. Moninkertaisesti kauemmin, kuin mitä me edes toisiamme tunnettiin. Mutta ei sillä ole merkitystä. Mielessä mies pysyy varmaan ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti