Juu, elämä jatkuu. Hiljaiseloa blogissa. ei siksi ettenkö olisi Jarnoa ajatellut, edelleen käy mies mielessä päivittäin. Mutta ehkä siksi että en enää sure samalla tavalla. Suru on siirtynyt pois, nyt voi muistella vaan.
Jarnon kuolema pysäytti minut. Se ohjasi elämäni pois raiteiltaan, ja nyt näyttää siltä että se oli minulle hyväksi. Sain vakituisen työpaikan, jossa viihdyn todella hyvin, ja joka tuo turvaa. Jos opinnot eivät olisi jääneet katkolle ja valmistuminen viivästynyt, en olisi voinut edes hakea tuota työtä, olisin taistellut koulun kanssa stressaten ja turhautuneena, venyttäen senttiä arjessa että pärjätään. Mitä enemmän juttelen luokkakavereiden kanssa, sitä varmempi olen etten tuohon kouluun mene enää takaisin. Ero koulusta on virallinen, ja yhtä virallista on se että kirjottauduin sisään toiseen oppilaitokseen, jossa voin pikkuhiljaa tehdä opintoja iltaopintoina ja etänä valmiiksi. Joten tulen vielä joskus valmistumaan, eikä opinnot mene hukkaan, ja samalla saan tehdä työtä ja saan palkkaa.
Olen itsevarmempi ja onnellisempi kuin olen ollut pitkään aikaan. Paino putoaa hitaasti mutta varmasti, koska minulla on selkeä tavoite, ja päättäväisyys. Joskus tulee takapakkia, ja se kuuluu asiaan. Minulla on realistisia tavoitteita myös muuten elämän suhteen, ja nyt kun olen töissä, myös työkaluja saavuttaa niitä. Elämä tuntuu nyt olevan pitkästä aikaa oikeilla raiteillaan.
Olen kohdannut tilanteita jotka ennen Jarnoa olisivat olleet minulle haastavia. Enää ne eivät tunnu vaikeilta. Saan voimaa siitä, että olen kestänyt jotain niin kamalaa, kuin rakkaan ihmisen löytämisen hirttäytyneenä. Mikään ei voi enää olla kamalampaa, joten miksi pelätä haasteellisiakaan tilanteita. Mitä tahansa tapahtuu tai minulle sanotaan, se ei voi tuntua yhtä pahalta. Pari kertaa on oikeasti käynyt niin, että kun olen kohdannut vaikean tilanteen, on mielessä välähtänyt kuva Jarnosta siinä olohuoneen lattialla. Ja olen pystynyt jatkamaan. Eikä se ole tuntunut pahalta tai kamalalta, vaikka voisi niin kuvitella, vaan selvittyäni tilanteesta olen lähettänyt sanattoman kiitoksen Jarnolle. Omituista kenties, mutta siitä voin olla kiitollinen. Selviän mistä vaan.
Ystävät on tulleet mulle tärkeämmiksi, ja koitan sen myös näyttää ja sanoa. En tiedä olenko onnistunut, mutta yritän ainakin. Perhe on tärkeämpi, lasten kanssa on ollut enemmän aikaa vaikka töissä olenkin nyt, se on valintakysymys mihin ja miten ajan käyttää. Mun piti jäädä kotiin, että voisin olla enemmän lasten kanssa, mutta lopulta tämä oli parempi ratkaisu. Pääsen niin aikaisin töistä että pystyn silti olemaan enemmän läsnä.
En kaipaa miestä elämääni, enkä usko että olisin vielä valmis uuteen parisuhteeseen. Se vie oman aikansa. Ja se mitä meillä Jarnon kanssa oli, oli niin hienoa ja isoa, etten halua tyytyä vähempään. Olen varmaankin toipumisen siinä vaiheessa. Aika tulee sillekin, sitten joskus.
