Vuosipäivä lähenee.

Voin allekirjoittaa tämän.

Joulun aikaan ja uudenvuoden saapuessa on Jarnokin usein mielessä. Mutta ei enää niinkään se miten kaikki päättyi, vaan enemmänkin niitä hyviä muistoja. Ja semmoisia askarruttavia ajatuksia siitä, miten erilailla nykyään näkee maailman ja elämän ja lähes kaiken. Ja olisiko sitä kokenut kaikkia näitä muutoksia, ja oivalluksia, jos Jarnoa en olisi tuntenut?

Sitä ei voi tokikaan varmaksi sanoa miten erilaista elämä olisi jos en olisi kokenut sitä minkä koin. Mutta kuitenkin, kaikesta huolimatta, olen taipuvainen uskomaan että asiat ovat nyt paremmin, ja olen oppinut, paremman sanan puutteessa, sitkeämmäksi.

Menettämisen pelko jää.

Kaikki hyvin. Olen valtavan onnellinen. On työtä niin paljon kuin jaksaa tehdä, ja mielekästä sellaista vielä kaiken lisäksi. Olen hyvässä ja onnellisessa parisuhteessa, valtavan rakastunut ja onnellinen avovaimo, äiti ja äitipuoli.

Ja välillä pelkään niin perkeleesti että kaikki loppuu. Yöllä joskus valvon ja katselen tuota miestä kun se nukkuu. Ja nieleskelen kyyneleitä kun pelottaa. Nyt se on tuossa, mun vierellä, huomenna se voi olla poissa. Eikä sitä voi tietää, eikä estää, kukaan. Mutta on vaan koitettava elää täysillä, rakastaa ja arvostaa toista ja kertoa se myös, ja koittaa olla panikoimatta suhdetta pilalle.

Koitan ajatella pelkoni hyvänä asiana. Kanavoida sen siten että arvostan jokaista hetkeä jonka saan olla tässä suhteessa ja elää tätä hyvää elämää. Mutta pelko on aina pelko, eikä se tunnu kivalta silloin kun se koittaa valtaansa ottaa.

Oppirahoja makselen varmasti vielä pitkään.

Tänään itkin

Ei siitä koskaan lopullisesti pääse eroon. Siitä surusta ja tuskasta. Se toki laimenee, siirtyy taka-alalle. Katoaa, melkein. Mutta pulpahtaa välillä lähemmäs pintaa. Tänään tuli itku, ihan kunnollinen iso itku, kun katselin telkusta sitä ohjelmaa jossa sairaanloisen lihava ihminen laihduttaa vuoden. Laihduttajan mies oli tehnyt itsemurhan. Leski syytti itseään. Itkin ihan kunnolla, pystyin samaistumaan.

Mutta sitten pyyhin silmät ja huokasin. Olen tosi onnekas että olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn täysin luottamaan siihen etten joudu samaa enää koskaan kokemaan. Juha ei ikinä tekisi mulle sellaista. Elämästä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu, mutta oman käden kautta, ei ikinä. En joudu epäilemään, en pelkäämään, voin luottaa, ja rakastaa.

Paljon sain

Olen ihan eri ihminen kuin reilu vuosi sitten. Uskon että muutos alkoi jo ennenkuin tapasin Jarnon, mutta se suhde ja varsinkin se miten se päättyi vauhditti kyllä muutosta melkoisesti. Tai niin luulen, en tietenkään voi tietää millainen olisin jos asiat olisivat menneet toisin... Mutta en voi väittää etten olisi nyt onnellinen.

Se ihminen joksi olen kasvamassa, on kiitollinen kaikesta siitä mitä on kokenut. Jarnon itsemurha pakotti pohtimaan elämää ja arvoja, pakotti karulla ja shokeeraavalla tavalla... Mutta pakotti kuitenkin. Ja olin sen tarpeessa.

Voin muistaa hymyillen, ja olla kiitollinen.

vuosi

Se on ihan kohta tasan vuosi siitä kun löysin Jarnon hirttäytyneenä. Olen nyt elänyt kaikki ne juhlat ja pyhät uudelleen, jotka viimeksi vietin Jarnon kanssa. Ja olen nauttinut elämästäni, ja olen ollut onnellinen. Kun ajattelen nyt vuoden takaista, en itke enkä tärise, en murehdi enkä vaivu synkkyyteen. Ei se edelleenkään ole lempimuistojani, mutta ei se myöskään aiheuta mitään valtaisaa tunnekuohuntaa. Juttelen facebookissa minulle rakkaan ihmisen kanssa siitä miten mukavalta yhteinen tulevaisuus näyttää, lueskelen minulle tehtyä ruokavaliota, mietiskelen keskiviikkona alkavaa uutta koulua ja ajattelen että olen aika vahva ja tasapainoinen ihminen. Matkalla parempaan huomiseen ja parempaan tulevaisuuteen.

Koskaan en unohda. Mutta ehkä kuitenkin voin nyt jatkaa eteenpäin.