Jälleen vaikea päivä.

Tänään on Jarnon synttärit. Luulin että se tuntuisi pahemmalta. Oltiin kuitenkin suunniteltu synttäriksikin kaikenmoista. Onneksi en vielä ehtinyt ostaa sitä lahjaa jonka tiesin hänen haluavan.. Mutta oikeastaan ei tunnu kovin pahalta. Haikealta, vähän surulliselta, muttei kovin pahalta.

Mutta olen silti onnellinen että mulla on ystäviä jotka pitää mulle seuraa. Ettei tarvi olla tänään yksin. Saa muuta ajateltavaa.

Sytytetään lasten kanssa Jarnolle kynttilä, ja illalla kun lapset on poissa ja kaverit meillä, niin nostan tuopin muistoksi. Niin Jarno toivoikin, ei hän halua että häntä surraan.

Up the hill, down the hill.

Elämä jatkaa kulkuaan. Välillä tulee hetkiä kun ikävä edelleen iskee, mutta ihmekkö tuo. Varsinkin kun eilen oli ystävänpäivä, ja tälle päivälle suunniteltiin pippaloita joihin oltaisiin kutsuttu ystäviä. En oikeastaan haluaisi olla tänään kotona yksin, mutta lapset on reissuissaan ja ystävä jonka piti tulla ei sitten päässytkään... Olo ei ole sellainen että haluaisin lähteä yksin mihinkään, joten olen sitten kotona.

Ostin tänään juoksukengät ja kävin testaamassa niitä. Tuntuu tärkeältä jatkaa ja toteuttaa juttuja joista oli puhetta Jarnon kanssa. Juoksu ja laihtuminen on sellaisia juttuja. Ja liikkumisesta tulee hyvä olo. Kaipa sitä voi kohta mennä jo nukkumaankin, niin sillähän tästä päivästä sitten selviää.

Aamupäivällä oli tosi hyvä fiilis. Olo oli mahtavan hyvä. Nyt ei enää niinkään.

päivät normalisoituu

On ollut todella ihanaa olla kotona. Kun on saanut rauhassa laitella paikkoja, ilman että kokoajan pään päällä roikkuu ajan loppuminen kesken. Kun on joka päivä kotona, niin kiire poistuu. Voi tehdä vähän kerrallaan, ei ole pakko saada kaikkea heti valmiiksi. On ollut mukava lenkkeillä ja syödä hyvin, ja aamupala on nykyään mun lempihetkeni päivästä, kun kaikki lapset on pöydässä. Toki ovat päivälliselläkin, mutta jotenkin ne on niin hyväntuulisia aamuisin. Mussukat.

Olen tavannut ystäviä ja olen ihan vaan keskittynyt omaan itseeni ja lapsiini, ja voi miten hyvältä se tuntuukaan. Oikeastaan tuntuu siltä että nyt vasta, kuukauden "lomailun" jälkeen, tajuan että voin nyt vaan olla, ilman että mun tarvii stressata koulusta tai siitä mitä ihmiset ajattelee siitä että olen sairaslomalla. Ja nyt alkaa akut vasta olla täynnä, joten ei tarvitse jokaista ilman lapsia vietettyä hetkeä kuluttaa akkuja ladaten, vaan voi puuhailla kaikkea hyödyllistä kotosalla.

Sain lisää sairaslomaa pelkällä soitolla akuuttiryhmään. Juttelin hoitajan kanssa puhelimessa ja kerroin miten menee. Hän sanoi että voin koska vaan mennä käymään jos koen tarvetta. En mä koe. Mutta parin viikon päästä pitänee tavata lääkäri, jos tahdon vielä jatkaa lomaa. Ja kyllä mä varmaan tahdon. Mutta sitä mä en mieti nyt.

Hain Jarnon korun korusepältä. Vein sen ennen joulua korjattavaksi, olisi ollut valmis samana päivänä kun Jarno tappoi itsensä. En ole pystynyt sitä aikaisemmin hakemaan. Nyt hain sen, ja vein samantien postiin Jarnon vanhemmille. On ainakin ehjä taas. Eikä se tuntunut yhtään pahalta.

Tarhassa tehtiin nuoremman tyttären hoitajan kanssa varhaiskasvatussuunnitelmaa, jossa kysyttiin lapsen elämään vaikuttavia asioita. Kerroin Jarnon kuolemasta. Muutaman kyyneleen vieritin, mutta poissa oli se sisintä repivä suru, oli vain lämmintä surua, ei kylmää tuskaa.

Olen pääsemässä yli, vaikka en koskaan unohda.

elämän iloja ja elämäniloa

Koska päätin etten sensuroi tekstejäni tähän blogiin, että minulla on oikeus tuntea mitä tunnen, sanon nyt, niin kamalalta kuin se tavallaan tuntuukin, että J:n kuolema oli minulle hyväksi.

Ei, en ole onnellinen siitä, ja kaipaan Jtä varmaan aina jollain tasolla. Elämämme olisi yhdessä voinut olla todella ihanaa. Tai sitten se ei olisi ollut, ja olisi sattunu toisella tavalla kuin nyt. Miksikö sitten se oli hyväksi?

No kun se nyt kerran tapahtui niinkuin tapahtui, eikä sille mitään mahda, vaikka miten surisi. Niin olen alkanut ajatella kaikkia niitä hyviä puolia mitä siitä seurasi, sen sijaan että keskittyisin huonoihin. Ja huomannut, että yllättävän paljon hyvää siitä seurasikin. Sellaista mitä en olisi tajunnut, osannut, uskaltanut tehdä ja toteuttaa.

Niinkuin se että arvostan jokaista päivää jonka olen elossa aivan uudella tavalla. Arvostan jokaista ihmistä jonka kohtaan aivan eri tavalla kuin ennen. Me olemme kaikki arvokkaita, riippumatta statuksesta tai sukupuolesta, rodusta tai iästä. Tai humalatilasta. Arvostan hetkiä lasten kanssa vieläkin enemmän, ne on niin hetken vain pieniä, haluan nauttia jokaisesta hetkestä. Koen olevani parempi äiti nykyään, vaikka en ole koskaan ollut huono. Uskallan tuntea niinkuin tunnen, ja kohdata tilanteita jotka olisivat aiemmin olleet ahdistavia tai pelottavia. Päätin jäädä lasten takia kotiin, sekin on valtavan hyvä juttu. Arvostan kotiani, vaikka koitankin löytää meille vähän suuremman, jos sopiva sopivalla sijainnilla löytyy.  Uskallan kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja sellaisena kuin minä olen. Turhat roolit on sama tiputtaa pois, mitä niillä tekee. On paras olla vain aidosti sellainen kuin on.

Elämä on parhaimmillaankin liian lyhyt tuhlattavaksi asioihin joista koituu meille murhetta ja huolta.