Elämänmuutoksia

Arki on lähtenyt vihdoin rullaamaan edes jotenkuten. Vieläkin on välillä täysin kyvytön olo, niinkuin olisi kokoajan vähän kaikkien tapahtumien ulkopuolella, katselisi ikkunan toiselta puolelta. Mutta paljon paremmin kuitenkin.

Päätin keskeyttää koulun tämän kevään ajaksi. Oma pää ei ole valmis, mutta enemmän teen sen lasten takia. Poika tarvii paljon tukea koulun kanssa juuri nyt, minun tarvitsee olla enemmän läsnä. Tyttäret nukkuvat edelleen huonosti ja ovat itkuisia. Jos en käy koulua ja stressaa sitä, puhumattakaan kevään työssäoppimisesta, pystyn tekemään enemmän kotona. En vielä tiedä miten tämä taloudellisesti hoituu.. mutta uskonetä se on ainoa oikea ratkaisu.

Lisää lasten pohdintoja

Tänään on ollut aika raskas päivä. Aamupäivä oli mukava, kahvittelin parinkin ystävän kera, mutta sitten lähti alaspäin melko nopeaan... Pojan koululla oltiin keskustelemassa ja se ei ihan nappiin mennyt miltään kantilta katsottuna, mutta pahinta oli kun opettaja ja kuraattori toi ilmi huolensa mun jaksamisesta.. Hitto vie, empatia edelleen saa mut itkemään, ja oli tosi vaikea puhua asiasta ventovieraille ihmisille. Päädyin sanomaan että olen keskustellut ammattiauttajien kanssa ja olosuhteisiin nähden voin hyvin, ja että ongelma ei ole kotona arjen pyörittäminen, vaan kaikki muu, kodin ulkopuolinen.

No, sieltä sitten kiireellä hakemaan tyttäriä, ja päädyttiin niiden kanssa leipomaan. Se oli kyllä mukavaa, tehtiin kaikenlaisia erilaisia kakkuja, kun tytöillä on semmoisia pieniä vuokia. Siinä sitten ku kakkuja päästiin jo maistelemaan, tuumailivat tyttäret keskenään että mistäs nyt saataisiin isäpuoli kun Jarno kuoli. Jännä juttu miten olivat Jarnon roolin sisäistäneet niin, vaikka ei yhdessä asuttu, enkä kertaakaan heille sanallakaan mitään sellaista sanonut. Meinasi kyllä tippa linssiin taas tulla. Mutta kääntyi sitten nauruksi kuitenkin, kun tuo vanhempi tytär mietiskeli että kaupasta niitä isäpuolia varmaan löytyy. Ai että noita <3

"Miten sä pärjäilet?"

Tyhmin kysymys mitä tiedän. Kysymys johon ei voi vastata rehellisesti. Toinen kysyy sen, ja odottaa että sä vastaat että no onhan tää rankkaa mut kyl tää tästä. Tai että pikkuhiljaa paremmin. Tai ihan hyvin. Vastaappa siihen rehellisesti, että välillä tekis mieli mennä parvekkeelle ja huutaa sanatta niin saatanan lujaa että ei enää pystyin huutamaan lujempaa tai pidempään, että saisi purettua sen olon mikä sisällä on. Tai että ei tahtoisi kuin nukkua, syödä suklaata ja juoda viinaa. Tai että ei oikeastaan enää välitä mistään mitään, että mikään ei enää tunnu miltään, eikä mikään maistu miltään. Että en vittu pärjää. Siinähän sitten se kysynyt kiroaisi mielessään kun tuli kysyttyä.

Paitsi että pärjäänhän mä. Mä pärjään koska on pakko. Ja nuo olotilat menee ohi, eikä ne koskaan kestä pitkään. Se ei ole vaihtoehto että mä en pärjäisi. Ok, mun koulunkäynti on katkolla. Olen tosin koittanut jo selvitellä mitä sen kanssa tehdään sitten joskus, mutta toistaiseksi on riittävän vaikeaa nousta aamulla sängystä ja saada vaatteet päälle. Saati että yrittäisi opiskella. Jos en saa edes vietyä lapsia hoitoon, niin miten pystyisin menemään kouluun... Onneksi on läheisiä jotka auttaa. Eksä on ollut iso apu, varsinkin tyttärien kanssa. Kaverit on olleet ihania ja piristäneet mua liki päivittäin. Pusuja ja haleja teille kaikille <3


Mutta siis. Pääsääntöisesti hyvin menee. Vaikka on noita huonoja hetkiä...

Oho, melkeen hyvä olla

Kappas vaan, ekaa kertaa liki kolmeen viikkoon mulla on hyvä olo. Siis oikeasti. Aurinko paistaa, musa raikaa ja siivoilen. Ja huomaan tanssivani ja hoilaavani musan mukana, hymyillen. Ehkä tää tästä :)

jokatoinen päivä

Tuntuu menevän vähän niin että jokatoinen päivä on hyvä ja jokatoinen huono. Eilen mietin koulua koska voin omasta mielestäni niin hyvin että pystyisin olemaan koulussa. Yöllä tosin itkin taas itseni uneen koska menin sänkyyn aiemmin jotta saisin nukuttua. Ei toiminut. Ja tänäaamuna tuntui mahdottomuudelta edes harkita kouluunlähtöä. Että kyllä se sairasloma nyt vielä on ihan paikoillaan.

Olen ystävän taloa lämmittämässä ja täällä kun odottelen että pesällinen palaa loppuun on aikaa ajatella. Täällä on hiljaista ja rauhallista, ulkona vain koirat haukkumassa. Tätä minä kaipaan ja tarvin. Lasten kanssa on ihana olla, mutta kun ei itsekään ole ihan kunnossa on tosi hankalaa jaksaa päivästä toiseen, kun ei ehdi rauhoittumaan missään välissä. Asiaa ei auta yhtään se että lapsillakin on nukkumisongelmia, mitä en yhtään ihmettele. Keskimmäinen taas jutteli myöhälle kanssani Jarnosta, sillä on valtava ikävä myös. Viikko ilman lapsia oli hyvä, mutta olisin ehkä tarvinnut toisenkin. En kuitenkaan kehtaa edes kysellä mummilta lasten sinne menoa, ovat nytkin jo olleet siellä niin paljon, ja heillä on omiakin murheita. Pitää saada tehtyä itselle näitä rauhaisia hetkiä kotonakin, niin jospa se siitä. Siellä vaan kaikki tekemättömät työt ovat muistuttamassa itsestään. Ja tottahan tyttöjen halit ja suukot aina helpottavatkin oloa, ei lapset pelkästään tee tätä raskaammaksi, kyllä ihan todella ovat avuksi myös.

Ikävä on kova. Ikävä Jarnoa, mutta myös ikävä sitä miten hyvältä tuntui olla Jarnon kanssa, ja miten hyväksi hän sai mut tuntemaan itseni.

Ahdistaa

On kamalan vaikeaa antaa itselleen lupa vaan olla ja surra. Kun toisaalta on kuitenkin siinä mielessä hyvä olo, että suorittaja minussa kokee että pitäisi paahtaa nyt se opinnäytetyö valmiiksi, mennä kouluun, vetästä tehtävät ykkösillä läpi ja korvata sitten poissaoloja pitkin kevättä miten pystyy, että voisi ehkä valmistua tämän vuoden puolella. Mutta luulen kuitenkin että se voisi olla mulle liikaa. Ehkä. Jostain se aika olis pois, lapsilta, kotihommista jne. En tiedä... kun toisaalta en tiedä haluanko jatkaa koko opintoja tuollaisina, vai haluaisinko selvittää onko mahdollista vielä vaihtaa suuntautumista. Ja miten se vaikuttaisi valmistumiseen yms. Kamalan hankalaa. Koitan sanoa itselleni että olen sairaslomalla, mulla on nyt lupa olla ajattelematta koulua, mutta sitten en kuitenkaan pysty siihen.

Ja kun toisaalta on sellainen olo, että en mä tästä enää paremmaksi tule. Tai jos tulenkin, niin se koulussa käyminen saattaisi auttaakkin. En hitto vie tiedä mitä tehdä.

So don't cry for your love

lähestulkoon normaali ilta

Keikalle en päässyt, se kynnys jää vielä ylitettäväksi. Mutta päädyin sitten koittamaan toisenlaista kynnystä.

Aikanaan eron jälkeen päätin haastaa itseäni. Halusin rohkeutta ja halusin kokea asioita joita en olisi aiemmin uskaltanut tehdä vaikka olisin halunnut. Yksi tälläinen juttu oli lähteä yksin baariin. Sitä en tosin tehnyt kuin aika myöhäisessä vaiheessa, kun tuo paikallinen yökerho oli jo tuttu ja henkilökunta samaten. Eräänä iltana en saanut ketään kaveriksi, ja päätin että ketut, mähän menen ja katon mitä tapahtuu, ei siihen kuole. Ja tapasin pari ihanaa naista, ja ilta oli oikein onnistunut. Sen jälkeen olen muutaman kerran käynyt yksin tanssimassa. Siinä on jotain vapauttavaa kun on itsekseen liikenteessä, tapaa enemmän ihmisiä ja on alttiimpi keskusteluille kuin jos istuu vaan omassa porukassa. Ok, on myös enemmän myös niitä epätoivottuja lähentymisyrityksiä vastakkaiselta sukupuolelta, mutta pääasiassa olen törmännyt vain mielenkiintoisiin yksilöihin, sukupuoleen katsomatta.

No, eilen lähdin sitten yksin baariin. Ajatus kyllä ahdisti aika paljonkin, mutta päivällä kun näki kavereita niin piristyi. Enkä kuitenkaan halunnut jäädä kotiin yksin vatvomaan asioita. Halusin johonkin ihmisten ilmoille. Joten laitoin itseni nätiksi ja lähdin. Ja se oli hyvä päätös, oli todella mukava ilta, enkä ajatellut Jarnon ikävää lähtöä kertaakaan. Teki todella hyvää harrastaa harmitonta flirttiä ja huomata ettei se tunnu pahalta, tanssia ja nauraa, ja huomata ettei sekään tunnu pahalta. Kotiin päästyä toki oli taas vähän ikävä, mutta ei enää sellaista sydäntä pusertavaa ikävää, vaan ennemmin semmoista sydäntä lämmittävää surua mitä muistellessa Jarnoa muutenkin tulee. Ja pystyin ottamaan sormukset pois kaulasta ennen nukkumaan menoa.

Olen kantanut niitä kaulassani yötä päivää, koska en ole halunnut luopua. Ensimmäisen viikon pidin kihlasormuksen sormessa, ja Jarnon sormuksen kaulassa. En kertakaikkiaan pystynyt siirtämään sormusta vaikka toiseen käteen, vaikka omalla tavallaan pelkäsinkin että joku tulee onnittelemaan tai kyselemään jotain sen takia. Ja toisen viikon sormukset on olleet kaulassa. Olen joka yö nukkunut Jarnon sormus kädessä. Mutta eilen tosiaan otin kaulakorun pois, lähes ajattelematta kun menin pesemään meikkejä pois kasvoilta. Tajusin sen vasta kun olin jo pessyt kasvot. Ja se vaan hymyilytti haikeasti. Pistin sormukset takaisin rasiaan jossa ne liikkeestä tulivat, ja rasian hyvään talteen. Ehkä joskus sitten pystyn käyttämään niitä ihan vaan koruina, ovat kuitenkin kauniit hopeiset kalevalakorun sormukset. Mutta ei vielä.

Iso ikävä

Eilen illalla oli taas aivan valtavan iso ikävä. Se tulee ja menee, välillä olen ihan ok, lähestulkoon normaali, ja välillä sydäntä pusertaa niin että tuntuu vaikealta hengittää. Kaipa se on ihan normaalia tälläisessä tilanteessa.

Koitan sanoa itselleni että mulla on oikeus tuntea just niinkuin tunnen, tunsin sitten oloni hyväksi tai huonoksi. En halua potea huonoa omaatuntoa siitä jos on parempia päiviä, keneltä se muka olisi pois jos koenkin välillä että olen lähestulkoon onnellinen. Ja suren kun surettaa. Se on koko idea. Tunteitaan ei pidä piilottaa, ne tulee kuitenkin esiin joskus, ja jos niitä vastaan taistelee niin siitä ei yleensä hyvää seuraa.

Tänään menen katsomaan keikkaa jonka haluan nähdä. Se on taas yksi kynnys joka on tärkeä ylittää, koska viimeksi kun olen ollut livemusaa kuuntelemassa se oli J:n kanssa. Ei minulla ole pakkoa tehdä asioita vaan koska pitää todistaa itsellen jotain, siitä ei ole kyse. Enemmänkin se on sitä etten halua antaa tämän surun estää minua tekemästä asioista joita oikeasti haluaisin tehdä. Joten menen. Tai menen jos saan auton käyntiin... Corsa ja talvi ei oikein sovi yhteen. Näillä näkymin menen yksin, mutta eipä se haittaa.

Uni

Nukkumisesta on tullut jotenkin vaikeaa. Kyse ei ole siitä että olisin illalla niin ahdistunut etten saisi unta, eikä siitä että pyörisin sängyssä suruissani. Minua ei vaan väsytä. Ei nukuta. Ei tee mieli mennä yksin nukkumaan. Aamulla nouseminen on sitten samaten vaikeaa, ei vaan meinaa jaksaa nousta silloin kuin pitäisi, ei tietenkään jos on nukkunut muutamia tunteja vain. Eihän se olisi ongelma jos asuisin yksin koirien kanssa, ei niitä kiinnosta koska aamupissalle mennään jos iltapissasta ei ole kuitenkaan liian kauaa. Voisi nukkua siten kuin nukuttaa, kun nyt kerran saikullakin olen. Mutta lasten kanssa se on vaikeampi homma, ne herää kuitenkin aamulla viimeistään seiskalta, ja ne pitäisi jaksaa viedä hoitoon.

Pitäisi koittaa kehittää joku hieno rentouttava iltarutiini, ja sitten vaan pakottaa ittensä sinne sänkyyn aiemmin. Kaipa sitä nukahtas ko vaan menis maata ja laittas silmät kiinni. En tiedä. Niitä lääkkeitä en halua ottaa, mutta jos ei muu auta niin ehkä sitten kokeilen vaikuttaisiko puolikas mitenkä.

Muuten olo on ollut aika normaali. Niin kauan kun olen vaan kotosalla ja keskityn lapsiin tai johonkin omiin juttuihin, olen ihan ok. Tosin täältä pois lähteminen tuntuu valtavan vaikealta. Koulu ajatuksenakin ahdistaa. Mutta se lienee ihan normaalia tässä vaiheessa. Pitää antaa itselleen aikaa.

Kahvia olen juonut kaksi kupillista sitten Jarnon kuoleman. Se oli semmonen meidän juttu, se kahvin juominen. Pakkasin kahvinkeittimen kokonaan pois heti ensimmäisenä aamuna. En kestänyt katsella sitä, se oli Jarnon ostama. Vieläkään en pysty sitä kaivamaan esiin. Mutta ystävät auttavat tässäkin asiassa. Ensin toinen toi takeaway kahvin, ja luoja että se oli hyvää. Ja sitten toinen toi puruja, joista sitten pressopannulla tehtiin kahvit. Ei se tuntunut pahalta. Mutta en silti keittele täällä kahveja itselleni. Se tuntuisi pahalta. Eikä se kahvi ihmiselle niin välttämätöntä ole, vaikka tuosta traumasta haluaisinkin eroon joskus päästä. Mutta aika auttaa varmaan tähänkin.

Aurinko paistaa

On se jännä, heti kun tuo aurinko näyttäytyy niin omakin olo paranee. On paljon valoisampi mieli ja voi jo ajatella että tulevaisuus nyt ei ihan kurja sitten ehkä kuitenkaan ole. Tyttäret jäivät tänään kotiin koska me nukuttiin kaikki kasassa pommiin, ja totesin etten jaksa lähteä enää. On ollut kiva niiden kanssa puuhata, vaikka en aiokaan tavaksi ottaa. Kyllä pääsääntöisesti rutiinit on niin tärkeitä meille kaikille, että lapset hoitoon vaan ja itse laittamaan omaa arkea kuntoon.

Juttelin tänään taas yhden ystävän kanssa, ja pakko sanoa että se on kyllä fiksu nainen. Ehdotti ottamaan nyt ihan rauhallisesti, laittamaan kodin, ruokailut ja liikunnat ensin kuntoon, ja vasta sitten miettimään sitä mukavuusalueeltaan poistumista, niinkuin koulu, jota olen stressannut tänään kuraattorin soiton jäljiltä. Koulu kyllä odottaa. Pitäisi käyttää nyt tämä aika hyväkseni, pistää elämässä tärkeysjärjestys kuntoon ja katsella kaikessa rauhassa mihin suuntaan elämä on menossa. Minulla oli jo viimevuoden lopulla semmoinen olo että laiminlyön muksuja koulun takia, oli niin valtavasti töitä ja tekemistä ja kiire kokoajan, äksyilin ja en oikein kokenut olevani läsnä. Vanhimman lapsen koulunkäynti varsinkin vaatisi juuri nyt aika paljon seuraamista, mihin minulla ei ollut mahdollisuutta kun lähdin itse jo ennen häntä ja tulin kotiin väsynenä.. Jarno muutti oikeastaan senkin, stressi väheni ja osasi taas nauttia elämän pienistä jutuista, Jarno otti osan vastuustakin itselleen, mutta silti.

Päätin jo ensimmäisinä päivinä että tämä ei aja minua masennukseen ja mässäilyyn. Olen laihtunut viimekesän jälkeen 15 kiloa, enkä halua lihoa takaisin niitä ja lisääkin, mikä olisi omalla tavallaan ollut nyt niin helppoa. Juu, toki söin ekalla viikolla pääasiassa suklaata, mutta tiesin kuitenkin että se loppuu kun pahin shokki loppuu. Pakko koittaa ottaa koko surunäytelmä jotenkin voimaannuttavana kokemuksena, ja tulla sen kautta paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi. Mulle on tärkeää että koitan tavoitella niitä samoja tavoitteita joista Jarnon kanssa puhuttiin, tavallaan se on tapa pitää Jarno vielä vähän pidempään täällä. Joten tavoite on -15 kiloa. Ajalla ei niin väliä, mutta aina parempi jos jo kesäksi. Ajatuksena olisi olla normaalipainoinen kun täytän 32. Jos on pakko vanheta, ja vielä yksin, niin by god vanhenen sitten edes terveenä ja hyvännäköisenä.

Ikävä ja uni

On vaikeaa mennä tyhjään sänkyyn. Ei nukuta, kun tietää joutuvansa nukkumaan yksin. Läheisyydenkaipuu on kova, Jarnoa on valtaisan iso ikävä. Jarnolla oli valtavan hyvä kainalo. Ja Jarno otti aina kainaloon. Aina. Vaikka olisi ollut kiistaa tai olisin kiukunnut jostakin. Aina pääsin kainaloon rutistettavaksi ja juteltiin. Siinä oli niin valtavan hyvä olla. Ikävä rutistaa sydäntä ja kuristaa kurkkua, ja taas itkettää. Olen itkenyt viimeisen vajaan kahden viikon aikana enemmän kuin koko edeltävässä elämässäni yhteensä.

Ihminen on pohjimiltaan aika itsekäs olento. Tai ainakin minä olen. Ensimmäisenä kun löysin Jarnon, ajattelin vain itseäni. Miten minä kestän ja miten minä pärjään ja miten se voi tehdä tämän minulle.Sitten ajattelin miten kamalaa se on lapsille, ja Jarnon perheelle. En tullut ajatelleeksi miten valtavan paha Jarnolla on täytynyt olla, että on päätynyt lopettamaan elämänsä, huolimatta siitä että meillä oli hyvä suhde ja rakkautta. Minä minä minä, ja oli mahdotonta antaa anteeksi. Mutta sitten kun olin aikani surrut, käväsi mielessäni se kerran, ja sen jälkeen en ole voinut unohtaa sitä. Nyt Jarnolla ei enää ole paha olla. Jos Jarno olisi voinut olla se mies joka hän minulle oli, hän olisi varmasti halunnut enemmän kuin mitään se olla. Mutta hän ei voinut. En voi edes kuvitella miten kamalalta sen on täytynyt hänestä tuntua. Hän rakasti minua ja lapsia, oikein todella. Vain todella iso ahdistus, masennus ja mielipaha on voinut viedä hänet pois meidän luotamme. Hävettää aivan etten tajunnut sitä aiemmin. Ja olen antanut anteeksi. Ei Jarno voinut mitään sille ettei jaksanut enää elää.

En tule koskaan täysin ymmärtämään sitä, koska en ole koskaan itse kokenut niin mustaa mielialaa että olisin edes harkinnut itsemurhaa. Sanoin Jarnollekin joskus, että se on niin perusluonteeni vastaista, että jos joskus näyttäisi siltä että olisin sen tehnyt, se olisi lavastettu, murha. En vaan ikipäivänä voisi sitä tehdä. Nytkin, vaikka sydän särkyi, siltä se tuntui, ja vaikka ahdisti niin että tunsin sen fyysisenä kipuna palleassa ja oksetti, ei siltikään. Muistan ajatelleeni että kukaan joka ei ole menettänyt rakastaan kuolemalle, ei voi tietää miltä sydämen särkyminen tuntuu. Koska heidän rakkaansa on elossa. Vaikkei koskaan enää edes näkisi rakastaan, tietäisi silti että se on hengissä ja sillä on mahdollisuus onneen. Mulla sitä ylellisyyttä ei ole. Tosin uskon että Jarnon on nyt hyvä olla. Sanoin ystävälleni polilla, itkun seasta, että se mies mursi mun sydämen. Ja siltä se tuntuikin. Toisaalta se myös ehjäsi sen, joten ehkä lopputulos on kuitenkin eheämpi kuin ennen Jarnoa.

Olen huolissani tyttäristäni. Pienin on kovin läheisriippuvainen nyt. Kiipeää syliin aina kun mahdollista. Äsken heräsi ja kertoi että hänellä on tosi tärkeää asiaa, yksi tosi tärkeä juttu. Otin syliin ja kysyin mikä se on, niin tyttö toisti vain että sinä ja minä äiti, sinä ja minä, se on tärkeä. Tottahan se. Sinä ja minä pikkuinen. Vanhempi tytär taas puhuu enemmän, kyselee enemmän. Miettii asioita. Kiukuttelee. Eikä meinaa saada iltaisin unta. Mutta kaipa aika auttaa tähänkin. Huomasin tänään että ehkä liikaa lellin tyttöjä. Koitan hyvittää olemalla heille enemmän, antamalla enemmän. Vaikka pitäisi olla niinkuin ennenkin. Siinä on minulle tavoiteltavaa. Olla niinkuin ennenkin.

Tuntuu että oli aika Ennen, aika Jarnon kanssa, ja aika Jälkeen. Ja ainostaan Jarnon kanssa olin itsekin elossa.

kuolema 5 vuotiaan silmin

-Äiti, miksi sinä itkit kun Jarno kuoli?
-Minä olin surullinen.
-Äiti, miksi me itkettiin?
-Tekin olitte surullisia.

-Äiti miksi Jarnon piti kuolla?
-Voi rakas, äiti ei tiedä. Oli kai Jarnon aika mennä.
-Miksi sinä et tiedä, ihan tyhmää. Sinun pitäisi lukea raamattua niin tietäisit. Isi tietää.
-Joskus ihmiset kuolee sairauksiin, joskus vanhuuteen.
-Mummin velikin kuoli lapsena, miksi se kuoli? Mummi sanoi että se oli niin usein sairas.

-Miksi Jarno oikein kuoli, tylsää, se teki niin hyviä voileipiä. Sai ruisleivätkin hyviksi.
-Mehän voidaan muistella Jarnoa ja koittaa tehdä samanlaisia.
-Joo, muttei se onnistu, varmaan. Mutta se katselee tuolta ylhäältä ja neuvoo sitten meitä.
-Jarnosta olisi varmaan kiva tietää että me muistellaan sitä.
-Joo. Se katsoo meitä ja tulee meidän viereen ja katsoo kuinka nätti sinä oot.

-Muutetaanko me nyt sinne Jarnon kotiin?
-Ei muru, ei me muuteta sinne, se on liian pienikin.
-Kuka sen nyt omistaa kun Jarno on kuollut?
-Jarnon vuokraisäntä, joka etsii sinne uuden vuokralaisen.
-Mennään joskus sinne kylään. Siellä on aina niin siistiäkin.

Ensimmäiset päivät

Ensimmäinen tunteeni oli viha. Olin vihainen että minut hyljättiin, olin vihainen että lapseni hyljättiin, olin vihainen etten ollut voinut auttaa, olin vihainen kaikesta. Suurin kysymys oli MIKSI, miksi nyt, miksi teit sen, miksi jätit meidät, miksi petit meidät pahimmalla mahdollisella tavalla. Samalla kaiken lopullisuus aiheutti isosti ahdistusta, ja surua. Vasta kuultuani Jarnon läheisiltä lisää hänen taustastaan, viha alkoi väistyä. Pystyin alkamaan antaa anteeksi, ja oma olo helpottui valtavasti.

En muista juurikaan ensimmäisitä päivistä. Muistan itkeneeni, muistan hämärästi että siivosin keittiötä. Koirien kanssa ulkona taisi olla suunnilleen ainoa aika kun en itkenyt. Tuntui oudolta että siellä ulkona elämä jatkui niinkuin ennenkin. Muiden maailma ei ollut pysähtynyt. Ihmiset kävivät töissä ja koulussa ja veivät lapsiaan hoitoon. Mutta samalla koirien kanssa ulkona käyminen oli lohduttavan tavallista.

Ystäväni kävi facebookissa ja piilotti seinältäni kihlajaiskuvan johon edelleen tuli onnitteluja, ja kirjoitti seinälleni ettei minua nyt saa kiinni. Pikkuhiljaa tieto levisi, ja aloin saada tekstareina osanottoja. Jokainen viesti sai minut itkemään vain lisää. Facebookkiin tuli myös viestejä, mutten ensimmäisinä päivinä pystynyt menemään sinne. Jarnon kuva kummitteli jokapuolella.

Siskoni tuli meille ja ystäväni pääsi lähtemään kotiin. Yksin minua ei jätetty, ja olen siitä kiitollinen. Vaikka välillä en edes tajunnut että joku on läsnä, olisi olo ollut varmasti vielä pahempi jos olisin ollut oikeasti yksin. Välillä sai kuitenkin juteltua muustakin, ja välillä taas sai sanottua heti asioita jotka nousi mieleen, ja siten käsiteltyä asiaa. Jos lapset olisivat olleet kotona, en olisi voinut niin vapaasti puhua ja surra. Oli hyvä että exäni otti heidät ensin, ja sitten äitini.

Minua ahdisti valtavasti lapsille kertominen. Lopulta exäni sopi siskoni kanssa että hän kertoo. Pystyy olemaan rauhallinen itse ja vastaamaan kysymyksiin lapsille sopivalla tavalla. Itse en olisi pystynyt rauhallisena pysymään, ajatuskin aiheutti itkukohtauksen. Lapsille kerrottiin kuolemasta, ei syytä. Keskimmäinen taisi ottaa sen pahiten. Pienin on vasta kolme, eikä vielä käsitä asioita samalla tavalla. Vanhin taas tajuaa jo kuoleman käsitteenä parhaiten... Keskimmäinen kyselee edelleen miksi Jarnon täytyi kuolla.

Kävin juttelemassa akuuttiryhmässä. Itkin. Sain sairaslomaa ja uuden ajan. Kaipa sekin helpotti kun sai puhua ammatti-ihmisille. Vaikka enemmän kyllä auttoi kun sai kokoajan puhua siskolle tai ystävälle.

Toinen iso ahdistus oli Jarnon vanhempien kohtaaminen. Olin tavannut isän kerran ohimennen, äitiä en koskaan... Pelotti että he ehkä syyttäisivät minua, tai haluaisivat kysellä asiasta lisää, enkä pystyisi kertomaan. Tiesin järjellä ajateltuna etten olisi voinut tehdä mitään, ja että Jarnon vanhemmat on fiksuja ihmisiä eikä syyttäisi minua. Mutta silti se pelotti. Onneksi sitten kun asuntoa tyhjättiin huomasin että Jarnon vanhemmat olivat ihania. Vaikka oli myös haikeaa huomata että heidänkin kanssaan olisi ollut niin helppoa tulla toimeen, jos asiat olisivatkin olleet toisin...

Kun nuo kaksi asiaa oli ns. alta pois, helpottui olo taas paljon. Olen onnellinen että ne tapahtuivat kumpikin viikon sisään tapahtuneesta. Ettei ahdistus venynyt pidempään.

Asunnon tyhjääminen otti koville. Jarnon veli näytti aivan liikaa Jarnolta mikä ahdisti. Tavaroiden näkeminen ja lajittelu ja osan meille kotiin tuominen konkretisoi sitä että Jarno todella on poissa. Samana päivänä siskoni lähti ja sain olla yksin. Siinä vaiheessa jo kaipasin sitä. Joten torstai illan itkin taas, itkin menetettyä rakkautta, itkin menetettyä yhteistä tulevaisuutta, itkin koska oli niin valtava ikävä Jarnoa. Itkin koska jouduin muuttamaan kaikki suunnitelmat, nollaamaan kaikki mitä oltiin yhteisestä tulevaisuudesta puhuttu.

Se oli myös kovin puhdistavaa. Ja yksi suurimmista oivalluksistani valkeni silloin. En tule koskaan unohtamaan sitä miestä. Hän tulee aina olemaan kanssani. Hän itsekin sanoi kerran, että jos joskus surettaa, niin kuuntele You'll never walk alone biisiä. Liverpoolfanina se biisi oli hänelle tärkeä. Kuuntelin sitä ja itkin, ja tajusin, että sydämessäni kannan palaa Jarnosta aina. Tajusin myös ettei kaikkia suunnitelmia tarvitse unohtaa. Muokata vähän tai nähdä ne eri valossa... Mutta kun sain päätettyä että toteutan suunnitelmamme kesällä otettavasta pinup-henkisestä valokuvasta minusta pesemässä autoa (joka tosin nyt ei ole Jarnon bemari) ja että todella siinä kuvassa olen hoikempi ja tyytyväinen elämääni, ja että laitan sen facebookiin ja muistan Jarnoa siten, minulle tuli levollinen ja hyvä olo. Nukuin sen yön valtavan hyvin, ja heräsin levänneenä. Surin edelleen, mutta rintaa puristava ahdistus oli kadonnut.

Elämää ennen, ja jälkeen

Pikkusiskoni kertoi että surublogejen lukeminen tutkitusti auttaa käsittelemään surua ja nopeuttaa toipumisprosessia. Hain googlella blogeja, mutta ne eivät koskettaneet minua. Oloni on niin tyhjä, niin kylmä, etten saanut tarttumapintaa muiden surusta. Se ei vaikuttanut minuun.

Mietin että se ei liene ihan normaalia. Kyllähän sellaisten tarinoiden pitäisi vaikuttaa, varsinkin kun olen aiemmin itkenyt jo katsellessani Kauniita ja rohkeita, niin säälittävältä kuin se kuullostaakin. Olen siis tunteellinen, herkkäitkuinen nainen. Päätin että jos lukeminen ei toimi, niin ehkäpä kirjoittaminen...

Minun tarinani ei ole sen kummempi kuin muidenkaan. On ihmisä jotka ovat kokeneet kovempia, ja on ihmisiä jotka eivät olisi kestäneet tätäkään. Suru, niinkuin tunteet yleensäkin, ovat kuitenkin vain yksilön omia tunteita, eikä niiden vahvuutta tai muotoa voi kukaan toinen määrittää tai päättää. Meillä on oikeus tuntea juuri siten kuin tunnemme.

Osaltaan halusin aloittaa tämän blogin että voin kirjata ylös mitä olen ajatellut, koska en usko että puolenvuoden tai vuoden kuluttua muistan näistä ajoista paljoakaan. Ja nämä ovat kuitenkin minulle niitä päiviä, jotka tulevat vahvasti vaikuttamaan tulevaisuuteeni. Koska ei tälläistä kohdata, ja jatketa yli noin vain, ilman mitään vaikutusta.

Blogin kirjoittamiseen, suruun, johtavan tarinan voi lukea omalta sivultaan, en halua että se katoaa vanhojen tekstejen sekaan, jos näitä tekstejä nyt paljonkin tulee.