En muista juurikaan ensimmäisitä päivistä. Muistan itkeneeni, muistan hämärästi että siivosin keittiötä. Koirien kanssa ulkona taisi olla suunnilleen ainoa aika kun en itkenyt. Tuntui oudolta että siellä ulkona elämä jatkui niinkuin ennenkin. Muiden maailma ei ollut pysähtynyt. Ihmiset kävivät töissä ja koulussa ja veivät lapsiaan hoitoon. Mutta samalla koirien kanssa ulkona käyminen oli lohduttavan tavallista.
Ystäväni kävi facebookissa ja piilotti seinältäni kihlajaiskuvan johon edelleen tuli onnitteluja, ja kirjoitti seinälleni ettei minua nyt saa kiinni. Pikkuhiljaa tieto levisi, ja aloin saada tekstareina osanottoja. Jokainen viesti sai minut itkemään vain lisää. Facebookkiin tuli myös viestejä, mutten ensimmäisinä päivinä pystynyt menemään sinne. Jarnon kuva kummitteli jokapuolella.
Siskoni tuli meille ja ystäväni pääsi lähtemään kotiin. Yksin minua ei jätetty, ja olen siitä kiitollinen. Vaikka välillä en edes tajunnut että joku on läsnä, olisi olo ollut varmasti vielä pahempi jos olisin ollut oikeasti yksin. Välillä sai kuitenkin juteltua muustakin, ja välillä taas sai sanottua heti asioita jotka nousi mieleen, ja siten käsiteltyä asiaa. Jos lapset olisivat olleet kotona, en olisi voinut niin vapaasti puhua ja surra. Oli hyvä että exäni otti heidät ensin, ja sitten äitini.
Minua ahdisti valtavasti lapsille kertominen. Lopulta exäni sopi siskoni kanssa että hän kertoo. Pystyy olemaan rauhallinen itse ja vastaamaan kysymyksiin lapsille sopivalla tavalla. Itse en olisi pystynyt rauhallisena pysymään, ajatuskin aiheutti itkukohtauksen. Lapsille kerrottiin kuolemasta, ei syytä. Keskimmäinen taisi ottaa sen pahiten. Pienin on vasta kolme, eikä vielä käsitä asioita samalla tavalla. Vanhin taas tajuaa jo kuoleman käsitteenä parhaiten... Keskimmäinen kyselee edelleen miksi Jarnon täytyi kuolla.
Kävin juttelemassa akuuttiryhmässä. Itkin. Sain sairaslomaa ja uuden ajan. Kaipa sekin helpotti kun sai puhua ammatti-ihmisille. Vaikka enemmän kyllä auttoi kun sai kokoajan puhua siskolle tai ystävälle.
Toinen iso ahdistus oli Jarnon vanhempien kohtaaminen. Olin tavannut isän kerran ohimennen, äitiä en koskaan... Pelotti että he ehkä syyttäisivät minua, tai haluaisivat kysellä asiasta lisää, enkä pystyisi kertomaan. Tiesin järjellä ajateltuna etten olisi voinut tehdä mitään, ja että Jarnon vanhemmat on fiksuja ihmisiä eikä syyttäisi minua. Mutta silti se pelotti. Onneksi sitten kun asuntoa tyhjättiin huomasin että Jarnon vanhemmat olivat ihania. Vaikka oli myös haikeaa huomata että heidänkin kanssaan olisi ollut niin helppoa tulla toimeen, jos asiat olisivatkin olleet toisin...
Kun nuo kaksi asiaa oli ns. alta pois, helpottui olo taas paljon. Olen onnellinen että ne tapahtuivat kumpikin viikon sisään tapahtuneesta. Ettei ahdistus venynyt pidempään.
Asunnon tyhjääminen otti koville. Jarnon veli näytti aivan liikaa Jarnolta mikä ahdisti. Tavaroiden näkeminen ja lajittelu ja osan meille kotiin tuominen konkretisoi sitä että Jarno todella on poissa. Samana päivänä siskoni lähti ja sain olla yksin. Siinä vaiheessa jo kaipasin sitä. Joten torstai illan itkin taas, itkin menetettyä rakkautta, itkin menetettyä yhteistä tulevaisuutta, itkin koska oli niin valtava ikävä Jarnoa. Itkin koska jouduin muuttamaan kaikki suunnitelmat, nollaamaan kaikki mitä oltiin yhteisestä tulevaisuudesta puhuttu.
Se oli myös kovin puhdistavaa. Ja yksi suurimmista oivalluksistani valkeni silloin. En tule koskaan unohtamaan sitä miestä. Hän tulee aina olemaan kanssani. Hän itsekin sanoi kerran, että jos joskus surettaa, niin kuuntele You'll never walk alone biisiä. Liverpoolfanina se biisi oli hänelle tärkeä. Kuuntelin sitä ja itkin, ja tajusin, että sydämessäni kannan palaa Jarnosta aina. Tajusin myös ettei kaikkia suunnitelmia tarvitse unohtaa. Muokata vähän tai nähdä ne eri valossa... Mutta kun sain päätettyä että toteutan suunnitelmamme kesällä otettavasta pinup-henkisestä valokuvasta minusta pesemässä autoa (joka tosin nyt ei ole Jarnon bemari) ja että todella siinä kuvassa olen hoikempi ja tyytyväinen elämääni, ja että laitan sen facebookiin ja muistan Jarnoa siten, minulle tuli levollinen ja hyvä olo. Nukuin sen yön valtavan hyvin, ja heräsin levänneenä. Surin edelleen, mutta rintaa puristava ahdistus oli kadonnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti