Eilen illalla oli taas aivan valtavan iso ikävä. Se tulee ja menee, välillä olen ihan ok, lähestulkoon normaali, ja välillä sydäntä pusertaa niin että tuntuu vaikealta hengittää. Kaipa se on ihan normaalia tälläisessä tilanteessa.
Koitan sanoa itselleni että mulla on oikeus tuntea just niinkuin tunnen, tunsin sitten oloni hyväksi tai huonoksi. En halua potea huonoa omaatuntoa siitä jos on parempia päiviä, keneltä se muka olisi pois jos koenkin välillä että olen lähestulkoon onnellinen. Ja suren kun surettaa. Se on koko idea. Tunteitaan ei pidä piilottaa, ne tulee kuitenkin esiin joskus, ja jos niitä vastaan taistelee niin siitä ei yleensä hyvää seuraa.
Tänään menen katsomaan keikkaa jonka haluan nähdä. Se on taas yksi kynnys joka on tärkeä ylittää, koska viimeksi kun olen ollut livemusaa kuuntelemassa se oli J:n kanssa. Ei minulla ole pakkoa tehdä asioita vaan koska pitää todistaa itsellen jotain, siitä ei ole kyse. Enemmänkin se on sitä etten halua antaa tämän surun estää minua tekemästä asioista joita oikeasti haluaisin tehdä. Joten menen. Tai menen jos saan auton käyntiin... Corsa ja talvi ei oikein sovi yhteen. Näillä näkymin menen yksin, mutta eipä se haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti