Mutta sitten tapahtuu jotain, mikä saa pienen mielen heittämään kieppiä, ja tajuaa että tämäkin on seurausta siitä mitä on kokenut. Epävarmuus tulevasta, pelko menettämisestä, tieto siitä että mikään ei koskaan jatku samanlaisena, koskaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan, onni voidaan ottaa pois yhtä nopeasti kuin se on annetukin, vaikuttaa arkeen joka ikinen päivä. Ja välillä se sieltä mielen sopukoista puskee pintaan, ja aiheuttaa suurta myllerrystä sydämessä, ja pitää vaan koittaa pysyä pinnalla, hokea itselleen että mustasukkaisuus ei ole mitenkään aiheellista nyt, ei ole mitään syytä pelätä niin järjettömästi semmoista mikä ei (välttämättä) koskaan tapahdu. Mutta tunne on kuitenkin aito. Ja minulla on oikeus tuntea niin. Yhtälailla kuin kukaan ei voinut sanoa minulle miten ja koska surra, ei kukaan voi väittää tätäkään tunnetta valheelliseksi tai vääräksi, vaikkei sille olisikaan sellaisia varsinaisia perusteita.
Mutta miten se mustasukkaisuuden ja menettämisenpelon peikko tapetaan? Tai edes hiljennetään? Miten olla välittämättä siitä nakertavasta tunteesta joka jäytää sydämennurkkaa, saa silmät itkuisiksi ja mielen apeaksi. Miten se hiljennetään ettei se pääse vaikuttamaan suhteeseen negatiivisesti? En ole koskaan aikaisemmin ollut mustasukkaista tyyppiä. Olen aina sanonut että mustasukkaisuus on luottamuksen puutetta. Ja se onkin. Mutta ei ole kyse siitä ettenkö luottaisi tuohon mieheen. Luotan kyllä. Luotan täysin siihen että se haluaa kanssani olla ja minua rakastaa. Mutta en luota elämään. En luota siihen etteikö tilanne voisi muuttua. Kaikki voi muuttua. Hetkessä. En luota siihen että se sitten kertoo jos sen tunteet muuttuvat. Ja ainoa asia mikä olisi kamalampaa kuin tuon miehen menettäminen, olisi se että se on minun kanssani velvollisuudesta. Tai tottumuksesta. Tai muuten vaan puolivillaisesti. Haluan kaiken. Vaikkei kukaan voi saada kaikkea. Äh.
Olen siitä onnekkaassa asemassa että pystyn puhumaan miehelle, en tiedä miten kestäisin jos en voisi näistäkin asioista hänelle jutella. Mutta en halua liikaa niistä puhua, koska pelkään että hän ei ymmärrä että en epäile häntä, en tarkoita moittia häntä, en todellakaan halua vaatia häneltä mitään muutoksia käytökseen, ei niille ole tarvetta. Kaikilla pitää olla oikeus omaan elämään, myös suhteessa. Mustasukkaisuus on ihan perseestä.
En pidä itsestäni kovinkaan paljon juuri nyt. Mikä on tietenkin osa ongelmaa. Paskalla itseluottamuksella on varmasti osansa siihen että on niin epävarma. Mutta olen pyristellyt eroon paskasta itsetunnosta ennenkin. Kyllä minä nousen täältä nytkin. Mutta voi hitto että se saisi tapahtua nyt, eikä vasta joskus. Koska minä en osaa handlata näitä negatiivisia tunteita, en ole koskaan oppinut käsittelemään mustasukkaisuutta, en ole koskaan epäillyt omaa vetovoimaani näin paljon. Hitto miten itsekkäältä se kuullostaakaan. Vaikka oikeasti kyseessä on se, että olen aina aiemmin ajatellut että jos en kelpaa niin et ansaitse minua, että sitten on parempi olla ilman koko miestä. Olen ehkä rakastanut miehiä joista olen kuitenkin jollain alitajuisella tasolla ajatellut että he rakastavat minua enemmän, tarvitsevat minua enemmän kuin minä heitä. Mutta nyt olenkin tasapainoisessa, tasa-arvoisessa suhteessa, jossa rakastan niin että silmissä sumenee. Ja pelkään niin perkeleesti, että joudun olemaan ilman tuota miestä. Eikä se todellakaan olisi parempi. Voihan hitto.
Toivon että tämän kirjoittamimnen, "sanominen" ääneen auttaa. Että kun sen saa ulos niin se helpottaa. En oikeastaan usko niin, mutta toivon.
Että vaikka Jarnon itsemurhasta on aikaa kulunut jo paljon, niin vieläkin se vaan vaikuttaa. Traumoja kenties, muutoksia mun peruspersoonallisuuteen. Ikäviä juttuja. Toki vastapainoksi on ollut paljon positiivisiakin kasvun kokemuksia. Olen vahvempi ja viisaampi nykyään. Mutta myös näitä ikäviä puolia.
