Joulu

Arvelin että joulu saattaisi  olla vaikea. Vuosi sitten olin Jarnon  kanssa, olin onnellinen. Ajattelin että joulu voisi tuoda muistoja ja tunteita pintaan. Muistoja kyllä ja tunteitakin, muttei negatiivisia. Ei musertavia. Ei vaikeita tai ylitsepääsemättömiä. Eikä loppuviimeksi kovin paljon. Yllätyin siitä miten vähän vuoden takaisia mietin.

 Ja kaikkein suurin yllätys oli se, että miten erilaisessa valossa silloisen onnen nyt näkee. Muistan olleeni silloin valtavan onnellinen ja rakastunut. Muistan sen, mutten tunne sitä enää. Muistan ne tunteet, sen uskon tulevaan ja varmuuden siitä että olen löytänyt jotain kestävää. Vain että vähän myöhemmin se repäistäisiin minulta pois, ja suurin osa siitä mihin uskoin paljastuu jos nyt ei valheeksi, niin reippaasti kaunistelluksi. Enkä minä tajunnut mitään etukäteen. Se johti siihen etten enää luottanut itseeni, en tunteisiini enkä siihen kuka olen ja miten maailman näen. Kaipa koin melkoisen identiteettikriisin... Luulin aiemmin osaavani lukea ihmisiä ja että asiat aina järjestyy. Pitkään luulin sen olevan vain valheellinen käsitys.

Kuitenkin kevään, kesän ja syksyn aikana koin isoja mullistuksia. On helppoa sanoa jälkikäteen että ne olivat tarpeellisia ja hyödyllisiä minulle, että eheytyisin taas siksi ihmiseksi joka koin olevani ennen Jarnon itsemurhaa. Olen aina pitänyt tietynlaista lievää sinisilmäisyyttä hyvänä asiana. Vaikka se tarkottaisi että joskus sattuu  virhearvioiden takia, niin usein se myös antaa minulle paljon. Mutta Jarnon itsemurha satutti vähän liikaa. Se suuresti arvostamani sinisilmäisyys, luotto ihmisiin kunnes toisin todistetaan ja peruspositiivisuus vahingoittui. Minusta meinasi tulla katkera ja kyyninen, eikä kumpikaan ominaisuus sovi minulle. Kesti syyskuun loppupuolelle asti tajuta tämä, ja viimeina alkaa taas luottaa ihmisiin, itseeni ja tunteisiin.


Ehkä osaan näiden kokemusten takia enemmän arvostaa nykyistä parisuhdettani. Ehkä näen sen positiiviset puolet kirkkaammin tai ne korostuvat tai ehkä suhde oikeasti on aivan toisenlainen kuin mikään aiempi. Ehkä mies jonka kanssa nyt olen, tasa-arvoisessa, vahvassa ja vakaassa suhteessa onnellinen ja rakastunut, on oikeasti minulle Se Oikea. Tai ehkä petyn taas ja minuun sattuu. Mutta tärkeintä ei ole onnistua, vaan uskaltaa elää.

Uni

Näin kummallista unta. Se ei ehkä tunnu sen kummemalta kuin mikään uni, kun sen selittää. Mutta siinä oli semmoinen outo tunnelma. Sellainen että se uni jäi mieleen, vaikka en ole pitkään aikaan muistanut uniani.

Oli talvi. Ihan kunnolla lunta. Mulla oli koira, joka ei ollut mun koira. Se oli musta labradorinarttu. Pentu vielä. Jarnon Friida, muttei Jarnon Friida. Vaan pentu. Olin sen kanssa kävelyllä, ja kesken kaiken se innostui kamalasti, ja kiskoi hihnassa kohti mutkaa. Ja siellä mutkassa oli Juha.

Unet ei järjellä ajateltuna ole muuta kuin alitajunnan kehittämiä juttuja. Ei vaikka enneunia suvussa on nähty jo vuosikausia. Mutta jos mun alitajuntani koittaa kertoa että Juha on uutta, se on tulevaisuus, niin en pistä vastaan. Koska Juhan kanssa on hyvä olla.

Olen onnellinen

Elämä ei aina mene niinkuin suunnittelisi. Tai oikeastaan, hyvin hyvin harvoin. En tiedä onko vika mun suunnitelmissa vai toteutuksessa vai eikö mun elämän vaan ole kuulunut niin mennä. Mutta olen kaikesta oppinut ja kasvanut ihmisenä.

Jarno oli mulle tärkeä ihminen. On edelleen tietyillä tavoilla. Paljon olen kasvanut ja kehittynyt sen takia miten meille kävi. En ole sama ihminen kuin ennen Jarnoa, mutten ole sama ihminen kuin olin Jarnon itsemurhan jäljiltäkään. Olen eheämpi ja parempi.

Joskus asiat loksahtelee kohdilleen. Siitäkin saattaa olla sitten kiitollinen. Osaanpahan ainakin nyt arvostaa sitä, kun asiat sujuvat.

synttärit

Täytän tänään 33 vuotta. Nuorin nainen vielä olen, omastaa mielestäni. Ja mieleltäni vielä nuorempi. Vaikka Jarnon kuolema vanhensikin minua noin sata vuotta. Tai siltä se silloin tuntui. Pakko myöntää, nyt kun ajattelee vuoden taaksepäin, niin olin ihan kakara. Pidin omia murheitani ja huoliani kovin suurina. Paskan marjat. Mulla ollut sillon hätäpäivää. Kyllä rakkaansa menettäminen ihmistä muuttaa, se on selvä. Mutta on aika paljon ihmisestä kiinni mihin suuntaan ja kuinka pysyvästi. Olisin voinut muuttua katkeraksi ja olla surullinen paljon pidempään. Olisin voinut masentua, jäädä kotiin syömään suklaata ja viisveisata mistään. Uskokaa pois, se olisi ollut tosi helppoa. Voisin olla nyt masennuslääkkeitä syövä 130 kiloinen jolla ei ole rahtuakaan elämänhalua. Pelottavinta on se että mä näen sen tosi mahdollisena. Se oli niin pienestä kiinni.

Mutta mä selvisin. Mulla on ihania rakkaita ja ystäviä ja sukulaisia, jotka piti mulle seuraa, raahas mua kahville ja pyysi mukaan tanssimaan ja juhlimaan. Eivät jättäneet yksin kotiin. Eivät varmaan edes ymmärrä miten tärkeää se mulle oli. Potkivat hellästi takaisin elämän syrjään kiinni. Ja kuitenkin ymmärsivät ja antoivat mun surra kotona, jos se oikeasti oli mitä halusin tehdä. Ja mulla on mun lapset, joita oon aina joutunut ajattelemaan, ja jotka on pitäneet mut mukana arjessa sillonkin kun on tuntunut siltä etten vaan jaksa. Ja ihmisiä jotka ovat kantaneet vastuuta niistä lapsista silloin jos mä olen itse ollut joko liian surullinen tai sitten paennut sitä surua ystävien luo.

Jarnon kuolemasta tuntuu olevan niin kovin kauan aikaa. Moninkertaisesti kauemmin, kuin mitä me edes toisiamme tunnettiin. Mutta ei sillä ole merkitystä. Mielessä mies pysyy varmaan ikuisesti.

pikkuhiljaa paremmin

Oli pitkään todella surkea olo. Nyt viikon verran on ollut taas paljon parempi, on pystynyt ajattelemaan tulevaa iloisilla mielin ja olen saanut nukuttuakin. Kouluun en päässytkään, kolmen lapsen äiti ei voi heittäytyä opintotuelle, kun työkkäristä tulikin tuelle kielteinen päätös. Mutta vaikka se ensin harmitti, oli se lopulta ehkä ihan hyvä asia. Pitää saada oma pää, ja oma elämä, ensin kasaan, ennenkuin alkaa kuormittaa lisää.

Ikävä on. Muttei itkuksi asti.

Oloja

Muutto. Se oli hyvä asia. Uskon niin. Jokainen päivä täällä vahvistaa sitä uskoa. Lapset viihtyy valtavan hyvin. Pojan koulu luistaa, ja mikä parasta, ei kiusaamista. Ei ollenkaan. Asunto on parempi kuin hyvä. Ja omat opiskelut jatkuu. Kaiken pitäisi siis olla hyvin.

Mutta mun on niin ikävä että henki ei kulje. Jos oon yksin, mitä koitan vältellä kaikin keinoin, vietän sen ajan itkien. Liki joka päivä. Välillä toki on parempi olo, mutta sitten taas mennään alamäkeen. Yöt on pahimpia. En saa nukuttua. Katselen telkkua, luen, kudon. Mitä vaan paitsi yksinäiseen petiin.

Kai tämä taas ohi menee. Mutta pitäisikö yrittää järjestää itselleen enemmän aikaa yksin, että voisi tonkia päätään ja päästä tästä yli, vai täyttää kaikki ajat tekemisellä ja seuralla ja odottaa että tää menee ohi itsekseen?

feeling very alone

Muutto on tehty. On kiva uus kämppä, uudet kuviot. Mutta silti mieleen hiipii ajatus että olikohan tää kamala virhe. Sille ei toki enää voi mitään, nyt pitää elää sen mukaan että tilanne on tämä. Turha murehtia jotain mitä on myöhäistä muuttaa.

On aika yksinäinen olo. Tai ei ees aika, vaan tosi yksinäinen. Kun ei oikeen ole ketään jolle kertoa miten pahalta tuntuu, joka kuuntelis. Tai kai niitä olisi, useampiakin. Mutta... Äh, en mä tiedä. Jotenkin hankala olo. Kaipaan isoa turvallista lämmintä halausta. Ihmiseltä jota rakastan. Ja sellaista ei tarjolla ole.

Mutta ehkä joskus.

Kuono kohti tähteä

Tuula Korolainen, Kuono kohti tähteä. Sivu 10.

Hiiri ja myyrä

Hiiri rakastui myyrään
vaan ei sen oloon,
maanalaiseen, pimeään
pesäkoloon.

Se itki:
- Oi, myyrä,
sulle oisin jos voisin
kultana, multana,
muruna, suruna,
rattona, kattona,
lattiamattona.
Olisin vaikka talo!

Vaan kun ei riitä,
että jossain
tunnelin päässä on
valo.

hyvästejä heittämässä

Eilen tulin pohjanmaalta pakkaamaan kotia muuttoa varten. Kävin illalla kävelemässä ihanan ihmisen kanssa ympäri kesäistä Forssaa, ja olo sen jälkeen oli surullinen ja haikea. Tulee ikävä tätä kaupunkia ja ihmisiä. Olen viihtynyt niin hyvin.

 Suru puserossa jo valmiiksi, päätin käydä heittämässä hyvästejä. Kello oli yli puolenyön, ilma oli lämmin ja kävelin tuttua reittiä Jarnon asunnolle. Katselin kuuta, hengittelin raikasta ilmaa ja päästin surusta irti. Otin hörpyn Jarnon muistoksi ja jatkoin matkaa. Menin joen varteen istumaan. Kuuntelin juhlivien ihmisten ääniä ja katselin vettä ja kaunista tiilirakennusta. Samalla penkillä olin Forssaan muutettuani harrastanut itsetutkiskelua ja miettinyt millainen ihminen haluan olla. Silloin päätin olla rohkea ja sosiaalinen ja tutustua ihmisiin, ja penkiltä kävelin joen yli baariin, yksin. Ja mulla oli valtavan kiva ilta. Toisella kerralla syötiin penkillä ystävän kanssa mansikoita ja naurettiin. Joen toisella puolella olin viettänyt monta monta iltaa hyvässä seurassa, tutustunut uusiin ihmisiin, saanut ystäviä, oppinut uutta itsestäni. Joillekin se on vain yökerho, ei paikka jota pitäisi merkityksellisenä. Mulle se on SE yökerho, jota tuun kaipaamaan. Ihmiset, musiikki, tunnelma, hyvät hetket. Ensi viikolla on läksiäiset ja sen jälkeen en varmaankaan juuri enää siellä käy. Ehkä joskus tulen käymään, mutta ei se ole sama, kun nyt se on kantapaikka.

Istuin siinä penkillä hyvän tovin. Olo keveni ja alkoi hymyilyttää. Lopulta musiikki vei voiton ja lähdin tanssimaan.

milestones

Viimeyönä nauroin pidempään ja kovemmin kuin kertaakaan sitten Jarnon kuoleman. Se tuntui valtavan hyvältä. Ja se tuntui normaalilta ja sallitulta. Ja jotenkin... eheyttävältä, paremman sanan puutteessa. Paras yö todella pitkään aikaan. Ja kiittää saan yhtä ihmistä jonka kanssa puhiin puhelimessa valehtelematta koko yön. Noin 6 tuntia. Kuusi! Minä joka en edes tykkää puhia puhelimessa.

Aamulla olikin sitten hankala päästä ylös sängystä, kun tyttäret tuli herättelemään parin nukutun tunnin jälkeen. Mutta jahka pääsi, oli kyllä jotenkin vaan... levollinen ja hyvä olla.

Olen Jarnon kuoleman jälkeen tehnyt kahvini aina pressopannulla. Pakkasin kahvinkeittimen pois silloin, en kestänyt katsellakaan sitä. Se oli lahja Jarnolta ja kahvia juotiin yhdessä, se oli semmoinen meidän juttu. No. Tänään pressopannu halkesi. Ja mä kaivoin sen kahvinkeittimen kaapista ja keitin kahvia. Eikä se tuntunut sen kummemmalta kuin mikään kahvinkeitto koskaan. Pieniä asioita, mutta itselle kuitenkin kovin merkityksellisiä.

blue

Yleismieliala on ollut koko kesän samanlainen kuin sääkin. Harmaa. Olen ollut väsynyt, itkuinen, kyllästynyt kaikkeen. Minulle, joka olen yleensä kovinkin iloinen ja positiivinen, on tälläinen "masennus" melko outo, ja siten kovin raskas olotila. Olen kaivannut Jarnoa valtavasti. Teen muuttoa, enkä voi olla ajattelematta miten erilainen tilanne olisi jos Jarno olisi elossa. Mutta toisaalta, en tiedä olisiko se erilainen hyvällä, vai huonolla tavalla. Pitäisi nauttia siitä mitä on nyt, ei haikailla sen perään mitä olisi voinut olla.

Minun on kovin vaikea suhtautua muiden sydänsuruihin. En osaa pitää jotain eroa kovin isona asiana. Molemmat on elossa, kummallakin on mahdollisuus onneen, jos nyt ei yhdessä niin sitten erikseen. En vaan näe sitä että erotaan niin isona asiana enää. Välillä tuntuu että olen menettänyt osan aiemmin varsin suuresta kyvystäni empatiaan. Mutta ehkä sekään ei ole huono asia.

Uusi asuntoni on täydellinen. Okei, jos nyt pitää väkisi keksiä siitä joku vika, niin siinä voisi olla yksi makuuhuone enemmän. Mutta olen täysin valmis tinkimään tuosta kun asunto muuten on parempi kuin uskalsin edes kuvitella. Se on lähes uudessa rakennuksessa, joten pinnat, kodinkoneet, kaikki on todennäköisesti aika hyvässä kunnossa. En usko että kukaan on 1,5 vuodessa saanut sitä niin huonoon kuntoon kuin tämä meidän nykyinen 90-luvun asuntomme. Joten suunta on ylöspäin. Talo on kaunis, sitä kehtaa kyllä katsella kotiin tullessaan. Siellä on oma sauna, lihakset kiittää. Ja kaikista parasta, bonus jota en edes tiennyt vuokratessani, oma piha, ja vielä aidattu sellainen. Sijaintikaan ei voisi olla parempi. 3  km keskustaan, päiväkoti, koulut, kaupat lähellä ja tyttärien isäkin asuu lähellä, joten tyttöjen kannalta ihana paikka.

Oli tuo asunnon saaminen työn takana. Köyhä kun muuttaa niin saa arvokkuuden kyllä heittää rojukoppaan ja valmistautua rukoilemaan, anelemaan, juonittelemaan, kiukkuamaan ja täyttämään papereita enemmän kuin talokaupoilla aikanaan. Mutta koska osaan puhua mustan valkoiseksi ja myydä jäätä eskimoille, onnistuin.

Toivossa on hyvä elää

En ole yli Jarnosta. En likimainkaan. Mutta ei se mitään. Se on ihan okei. Välillä suren edelleen. Ja itken. Ja kaipaan niin että sydäntä särkee. Mutta sekin on ihan okei. Harmi vaan että en tajunnut tätä jo aiemmin, vaan luulin olevani valmis uuteen suhteeseen. HALUSIN niin kovin rakastua ja tuntea taas niinkuin silloinkin, että uskottelin itselleni että olen rakastunut. Olen kovin pahoillani että "uhriksi" joutui viaton mies ja lapsetkin. Ehkäpä nyt opin sitä kärsivällisyyttä ja asioiden hitaammin ottamista. Tai sitten en. Mutta ainakin opin että en ole vielä valmis.

Jarno kävi halaamassa minua tässä eräänä iltana. Olen siitä aivan varma, niin hullulta kuin se kuullostaakin. Itkin silloin tätä suhdetta jonka pilasin alkamalla siihen. Itkin sitä että olisin niin kovin halunnut rakastaa tätä miestä, koska hän on hyvä mies. Mutta en vaan rakastanut, vaikka luulin ensin niin. Tajusin sen, ja silloin tunsin miten minua halattiin. Se tunne oli niin aito, niin voimakas, että melkein luulin jonkun oikeasti tulleen halaamaan. Mutta olin yksin. Se olisi voinut olla aika pelottavaa, mutta se oli lohdullista. Vaikka sen jälkeen olikin entistäkin kovempi ikävä.

Mutta on okei surra. Aikaa on kuitenkin kulunut vasta tosi vähän. Vaikka verrattuna siihen kauanko tunsimme aikaa onkin ehkä kulunut jo paljon... Muttei se että suhde ole lyhyt, vähennä sitä miten voimakas se oli. Miten iso ja valtavan tärkeä kokemus minulle.

Joten tein niinkuin on oikein. Ja lopetin suhteen, jossa en voinut olla rehellisesti ja aidosti mukana. Se oli oikea ratkaisu, vaikka se satuttikin, uskon että se oli ainoa oikea vaihtoehto.

Rakkaus

Tiina Pystynen:
Leskikuningattaren muistelmat, kertomuksia kuolemanjälkeisestä elämästä
s.6

minulla on kai oikeus sanoa että
rakastin häntä

sellaisella rakkaudella johon minä pystyn
ei kovin kummoisellakaan rakkaudella
mutta minä sillä rakkaudenkyvyllä
mikä minulla oli kuitenkin rakastin
sitä ihmistä joka oli minulle hyvä ja oikea

niinkuin joku nyt voi olla hyvä tai oikea

ja se ihminen rakasti minua sillä rakkauden
kyvyllä millä se pystyi rakastamaan
joskus ei rakastanut ollenkaan
joskus piti minusta
joskus rakastikin minua

sillä rakkaudella me rakastimme toisiamme

Minä olen nyt täällä
- elämässä.
Hän ei enää ole
olemassakaan.

With hope in my heart

Uusi, voimakas, nopeasti etenevä parisuhde. Tottahan se on nostanut Jarnon, ja Jarnon kuoleman mieleen uudelleen ihan erilaisella intensiivisyydellä kuin mihin oltiin jo päästy. Käsittelen asiaa edelleen, syvällä sydämessäni. Pelkään menettäväni sen mitä nyt olen löytänyt, ja pelkään että taas kaikki hyvä ja kaunis katoaa, enkä edes ymmärrä miksi. Pelkään että minulle valehdellaan ja asioista näytetään vain parhaat puolet, ja pelkään ettei tämä totta olekaan.

Mutta samalla uskon ja tahdon uskoa, että pelkoni ovat turhia. Haluan uskoa että nyt olen löytänyt ihmisen jonka kanssa saan elää lopun elämääni, joka on rinnallani eikä jätä, petä tai katoa mihinkään.

Ja tiedän että elämä on lyhyt. Se on aivan liian lyhyt siihen että murhetii asioista ennenkuin ne ovat tapahtuneetkaan. Ja vaikka tiedän nyt miten Jarnon kanssa suhde päättyi, en vaihtaisi sitä pois. Tekisin kaiken aivan samoin uudelleen. En kadu sitä hetkeäkään. Jarno opetti minulle, mitä rakkaus voi parhaimmillaan olla. Ja vähempään en tyydy. Siksi luulinkin että olen pitkään yksin. Mutta elämä yllätti...

miten kauan pitää surra?

Viimeaikoina on mielenpäällä ollut taas oikeuteni surra kun surettaa. Ja vastavuoroisesti olla surematta jos ei siltä tunnu. Jarnon itsemurhan jälkeen olin varma etten enää uskalla ihastua ja rakastua samalla tavalla. Että olisin menettänyt kykyni heittäytyä ja antaa mennä. Surin sitä, sillä tottahan se on hieno tunne, ja kun oli Jarnon kanssa saanut maistaa sellaista vahvaa rakkautta, suri sen menettämistä entistä enemmän. Ajatus siitä ettei koskaan enää tuntisi niin, oli aika musertava.

Ja silti sitten kun se tunne yllättäin tulikin vastaan, se säikäytti. Sydän on ihmeellinen, sinne mahtuu niin paljon rakkautta. Ja niin montaa erilaista rakkautta.

Uskon että kokemukseni Jarnon kanssa opetti minulle, ettei koskaan pidä tyytyä vähempään kuin siihen että ihastuu korviaan myöden, jalat pyyhkäistään alta ja ei ole kertakaikkiaan muita vaihtoehtoja kuin olla yhdessä vaikeuksista huolimatta. En uskonut enää tapaavani sellaista ihmistä joka saisi minut tuntemaan niin. Mutta tapasinkin sellaisen jo nyt. Näin nopeasti.

Voin sanoa että olen onnellinen. Vaikka Jarno tulee aina sydämessäni asumaan, mahtuu sinne näköjään vielä eläväkin mies.

Lapset muistaa

Vahempi tytär, vielä 5 v, näkee painajaisia menettämisestä. Milloin pikkusisko putoaa korkealta vaikka isosisko on komentanut pois pilvenpiirtäjän katon reunalta, milloin äiti on kuollut tavalla tai toiselta, milloin joku eläimistä. Tytön alitajunta käsittelee Jarnon kuolemaa. Jarno on ensimmäinen ihminen jonka tytöt on lähipiiristä konkreettisella tavalla menettäneet. Isompi tajuaa nyt että ihmiset voi kuolla, kadota, pysyvästi, yllättäin. Mitä tässä äiti voi muuta kuin halata ja sanoa että rakastaa. Ei ole oikein sanoja tai mitään mitä voisi tehdä, että toisen ei tarvisi pelätä menetystä. Kun totuus on, ettei kukaan koskaan tiedä koska kenenkin aika tulee.

Nuorempi tytär, 4 v täyttänyt, muistelee. Näkee paikkoja joissa on käyty, ja mainitsee että siellä käytiin Jarnon kanssa. Tai Kysyy miten Jarnon koira voi, missä se nyt asuu, ja voidaanko joskus mennä sitä katsomaan.

Raskasta tämä on kaikille, mutta selvitään.

Huonompi päivä

Tänään on taas ollut vähän surkeempi päivä. Tai oikeastaan alkoi jo eilen illalla. Yöllä kaipasin kainaloon taas kovin. Oon yksin kotona, ja Jarnon kuolemasta tasan 3 kk. Oon itkeskellyt ja surrut taas. Ikävääni itkenyt. Ihme sinänsä että näitä päiviä on näinkin vähän. Kaipa elämä pitää kiireisenä.

Just nyt ei jaksa piristää et ulkona paistaa aurinko, ja että oon ns. vapaalla. On vaan kovin yksinäinen olo. Ja tiedän niiiiiiin varmaksi, etten ole likikään yli, ohi, tai ympäri Jarnosta. Kun suhde loppuu normaalisti, ei sekään kivaa ole, mutta siitä voi jatkaa eteenpäin. Mutta kun toinen kuolee, niin jää tyhjän päälle, ei ole mitään mistä jatkaa. Ei ole kyse siitä että oisin päässäni tehnyt Jarnosta semmoisen jota kukaan ei voi päihittää. Tiedän että suhteessa ois tullut isoja ongelmia vastaan jos Jarno ei olisi kuollut. Tiedän sen nyt. Silloin en tiennyt. Uskoin sinisilmäisesti että kaikki ongelmat on voitettavissa. No ei olleet. Nyt on hieman vaikeuksia uskoa että kukaan koskaan voi saada mua tuntemaan samoin kuin Jarno, koska en yksinkertaisesti uskaltaisi heittäytyä samalla tavalla. Enkä usko että se on huono asia, mutta tulen silti kaipaamaan sitä tunnetta. Kun rakasti niin valtavan kovaa. Ja koki että siihen vastattiin samalla mitalla.

Kaipa se aika auttaa taas. Huomista odotellessa.

Kolme kuukautta.

Ensimmäinen tatuointini. Kuvan otti 5-vuotias tyttäreni, joten se ei ole ihan tarkka, ja on vino, mutta idea käynee selväksi. You'll never walk alone olisi ollut liian liverpoolfania, tästä lauseesta muistan kuitenkin myös sen.

Life goes on

Juu, elämä jatkuu. Hiljaiseloa blogissa. ei siksi ettenkö olisi Jarnoa ajatellut, edelleen käy mies mielessä päivittäin. Mutta ehkä siksi että en enää sure samalla tavalla. Suru on siirtynyt pois, nyt voi muistella vaan.

Jarnon kuolema pysäytti minut. Se ohjasi elämäni pois raiteiltaan, ja nyt näyttää siltä että se oli minulle hyväksi. Sain vakituisen työpaikan, jossa viihdyn todella hyvin, ja joka tuo turvaa. Jos opinnot eivät olisi jääneet katkolle ja valmistuminen viivästynyt, en olisi voinut edes hakea tuota työtä, olisin taistellut koulun kanssa stressaten ja turhautuneena, venyttäen senttiä arjessa että pärjätään. Mitä enemmän juttelen luokkakavereiden kanssa, sitä varmempi olen etten tuohon kouluun mene enää takaisin. Ero koulusta on virallinen, ja yhtä virallista on se että kirjottauduin sisään toiseen oppilaitokseen, jossa voin pikkuhiljaa tehdä opintoja iltaopintoina ja etänä valmiiksi. Joten tulen vielä joskus valmistumaan, eikä opinnot mene hukkaan, ja samalla saan tehdä työtä ja saan palkkaa.

Olen itsevarmempi ja onnellisempi kuin olen ollut pitkään aikaan. Paino putoaa hitaasti mutta varmasti, koska minulla on selkeä tavoite, ja päättäväisyys. Joskus tulee takapakkia, ja se kuuluu asiaan. Minulla on realistisia tavoitteita myös muuten elämän suhteen, ja nyt kun olen töissä, myös työkaluja saavuttaa niitä. Elämä tuntuu nyt olevan pitkästä aikaa oikeilla raiteillaan.

Olen kohdannut tilanteita jotka ennen Jarnoa olisivat olleet minulle haastavia. Enää ne eivät tunnu vaikeilta. Saan voimaa siitä, että olen kestänyt jotain niin kamalaa, kuin rakkaan ihmisen löytämisen hirttäytyneenä. Mikään ei voi enää olla kamalampaa, joten miksi pelätä haasteellisiakaan tilanteita. Mitä tahansa tapahtuu tai minulle sanotaan, se ei voi tuntua yhtä pahalta. Pari kertaa on oikeasti käynyt niin, että kun olen kohdannut vaikean tilanteen, on mielessä välähtänyt kuva Jarnosta siinä olohuoneen lattialla. Ja olen pystynyt jatkamaan. Eikä se ole tuntunut pahalta tai kamalalta, vaikka voisi niin kuvitella, vaan selvittyäni tilanteesta olen lähettänyt sanattoman kiitoksen Jarnolle. Omituista kenties, mutta siitä voin olla kiitollinen. Selviän mistä vaan.

Ystävät on tulleet mulle tärkeämmiksi, ja koitan sen myös näyttää ja sanoa. En tiedä olenko onnistunut, mutta yritän ainakin. Perhe on tärkeämpi, lasten kanssa on ollut enemmän aikaa vaikka töissä olenkin nyt, se on valintakysymys mihin ja miten ajan käyttää. Mun piti jäädä kotiin, että voisin olla enemmän lasten kanssa, mutta lopulta tämä oli parempi ratkaisu. Pääsen niin aikaisin töistä että pystyn silti olemaan enemmän läsnä.

En kaipaa miestä elämääni, enkä usko että olisin vielä valmis uuteen parisuhteeseen. Se vie oman aikansa. Ja se mitä meillä Jarnon kanssa oli, oli niin hienoa ja isoa, etten halua tyytyä vähempään. Olen varmaankin toipumisen siinä vaiheessa. Aika tulee sillekin, sitten joskus.

Jälleen vaikea päivä.

Tänään on Jarnon synttärit. Luulin että se tuntuisi pahemmalta. Oltiin kuitenkin suunniteltu synttäriksikin kaikenmoista. Onneksi en vielä ehtinyt ostaa sitä lahjaa jonka tiesin hänen haluavan.. Mutta oikeastaan ei tunnu kovin pahalta. Haikealta, vähän surulliselta, muttei kovin pahalta.

Mutta olen silti onnellinen että mulla on ystäviä jotka pitää mulle seuraa. Ettei tarvi olla tänään yksin. Saa muuta ajateltavaa.

Sytytetään lasten kanssa Jarnolle kynttilä, ja illalla kun lapset on poissa ja kaverit meillä, niin nostan tuopin muistoksi. Niin Jarno toivoikin, ei hän halua että häntä surraan.

Up the hill, down the hill.

Elämä jatkaa kulkuaan. Välillä tulee hetkiä kun ikävä edelleen iskee, mutta ihmekkö tuo. Varsinkin kun eilen oli ystävänpäivä, ja tälle päivälle suunniteltiin pippaloita joihin oltaisiin kutsuttu ystäviä. En oikeastaan haluaisi olla tänään kotona yksin, mutta lapset on reissuissaan ja ystävä jonka piti tulla ei sitten päässytkään... Olo ei ole sellainen että haluaisin lähteä yksin mihinkään, joten olen sitten kotona.

Ostin tänään juoksukengät ja kävin testaamassa niitä. Tuntuu tärkeältä jatkaa ja toteuttaa juttuja joista oli puhetta Jarnon kanssa. Juoksu ja laihtuminen on sellaisia juttuja. Ja liikkumisesta tulee hyvä olo. Kaipa sitä voi kohta mennä jo nukkumaankin, niin sillähän tästä päivästä sitten selviää.

Aamupäivällä oli tosi hyvä fiilis. Olo oli mahtavan hyvä. Nyt ei enää niinkään.

päivät normalisoituu

On ollut todella ihanaa olla kotona. Kun on saanut rauhassa laitella paikkoja, ilman että kokoajan pään päällä roikkuu ajan loppuminen kesken. Kun on joka päivä kotona, niin kiire poistuu. Voi tehdä vähän kerrallaan, ei ole pakko saada kaikkea heti valmiiksi. On ollut mukava lenkkeillä ja syödä hyvin, ja aamupala on nykyään mun lempihetkeni päivästä, kun kaikki lapset on pöydässä. Toki ovat päivälliselläkin, mutta jotenkin ne on niin hyväntuulisia aamuisin. Mussukat.

Olen tavannut ystäviä ja olen ihan vaan keskittynyt omaan itseeni ja lapsiini, ja voi miten hyvältä se tuntuukaan. Oikeastaan tuntuu siltä että nyt vasta, kuukauden "lomailun" jälkeen, tajuan että voin nyt vaan olla, ilman että mun tarvii stressata koulusta tai siitä mitä ihmiset ajattelee siitä että olen sairaslomalla. Ja nyt alkaa akut vasta olla täynnä, joten ei tarvitse jokaista ilman lapsia vietettyä hetkeä kuluttaa akkuja ladaten, vaan voi puuhailla kaikkea hyödyllistä kotosalla.

Sain lisää sairaslomaa pelkällä soitolla akuuttiryhmään. Juttelin hoitajan kanssa puhelimessa ja kerroin miten menee. Hän sanoi että voin koska vaan mennä käymään jos koen tarvetta. En mä koe. Mutta parin viikon päästä pitänee tavata lääkäri, jos tahdon vielä jatkaa lomaa. Ja kyllä mä varmaan tahdon. Mutta sitä mä en mieti nyt.

Hain Jarnon korun korusepältä. Vein sen ennen joulua korjattavaksi, olisi ollut valmis samana päivänä kun Jarno tappoi itsensä. En ole pystynyt sitä aikaisemmin hakemaan. Nyt hain sen, ja vein samantien postiin Jarnon vanhemmille. On ainakin ehjä taas. Eikä se tuntunut yhtään pahalta.

Tarhassa tehtiin nuoremman tyttären hoitajan kanssa varhaiskasvatussuunnitelmaa, jossa kysyttiin lapsen elämään vaikuttavia asioita. Kerroin Jarnon kuolemasta. Muutaman kyyneleen vieritin, mutta poissa oli se sisintä repivä suru, oli vain lämmintä surua, ei kylmää tuskaa.

Olen pääsemässä yli, vaikka en koskaan unohda.

elämän iloja ja elämäniloa

Koska päätin etten sensuroi tekstejäni tähän blogiin, että minulla on oikeus tuntea mitä tunnen, sanon nyt, niin kamalalta kuin se tavallaan tuntuukin, että J:n kuolema oli minulle hyväksi.

Ei, en ole onnellinen siitä, ja kaipaan Jtä varmaan aina jollain tasolla. Elämämme olisi yhdessä voinut olla todella ihanaa. Tai sitten se ei olisi ollut, ja olisi sattunu toisella tavalla kuin nyt. Miksikö sitten se oli hyväksi?

No kun se nyt kerran tapahtui niinkuin tapahtui, eikä sille mitään mahda, vaikka miten surisi. Niin olen alkanut ajatella kaikkia niitä hyviä puolia mitä siitä seurasi, sen sijaan että keskittyisin huonoihin. Ja huomannut, että yllättävän paljon hyvää siitä seurasikin. Sellaista mitä en olisi tajunnut, osannut, uskaltanut tehdä ja toteuttaa.

Niinkuin se että arvostan jokaista päivää jonka olen elossa aivan uudella tavalla. Arvostan jokaista ihmistä jonka kohtaan aivan eri tavalla kuin ennen. Me olemme kaikki arvokkaita, riippumatta statuksesta tai sukupuolesta, rodusta tai iästä. Tai humalatilasta. Arvostan hetkiä lasten kanssa vieläkin enemmän, ne on niin hetken vain pieniä, haluan nauttia jokaisesta hetkestä. Koen olevani parempi äiti nykyään, vaikka en ole koskaan ollut huono. Uskallan tuntea niinkuin tunnen, ja kohdata tilanteita jotka olisivat aiemmin olleet ahdistavia tai pelottavia. Päätin jäädä lasten takia kotiin, sekin on valtavan hyvä juttu. Arvostan kotiani, vaikka koitankin löytää meille vähän suuremman, jos sopiva sopivalla sijainnilla löytyy.  Uskallan kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja sellaisena kuin minä olen. Turhat roolit on sama tiputtaa pois, mitä niillä tekee. On paras olla vain aidosti sellainen kuin on.

Elämä on parhaimmillaankin liian lyhyt tuhlattavaksi asioihin joista koituu meille murhetta ja huolta.

Elämänmuutoksia

Arki on lähtenyt vihdoin rullaamaan edes jotenkuten. Vieläkin on välillä täysin kyvytön olo, niinkuin olisi kokoajan vähän kaikkien tapahtumien ulkopuolella, katselisi ikkunan toiselta puolelta. Mutta paljon paremmin kuitenkin.

Päätin keskeyttää koulun tämän kevään ajaksi. Oma pää ei ole valmis, mutta enemmän teen sen lasten takia. Poika tarvii paljon tukea koulun kanssa juuri nyt, minun tarvitsee olla enemmän läsnä. Tyttäret nukkuvat edelleen huonosti ja ovat itkuisia. Jos en käy koulua ja stressaa sitä, puhumattakaan kevään työssäoppimisesta, pystyn tekemään enemmän kotona. En vielä tiedä miten tämä taloudellisesti hoituu.. mutta uskonetä se on ainoa oikea ratkaisu.

Lisää lasten pohdintoja

Tänään on ollut aika raskas päivä. Aamupäivä oli mukava, kahvittelin parinkin ystävän kera, mutta sitten lähti alaspäin melko nopeaan... Pojan koululla oltiin keskustelemassa ja se ei ihan nappiin mennyt miltään kantilta katsottuna, mutta pahinta oli kun opettaja ja kuraattori toi ilmi huolensa mun jaksamisesta.. Hitto vie, empatia edelleen saa mut itkemään, ja oli tosi vaikea puhua asiasta ventovieraille ihmisille. Päädyin sanomaan että olen keskustellut ammattiauttajien kanssa ja olosuhteisiin nähden voin hyvin, ja että ongelma ei ole kotona arjen pyörittäminen, vaan kaikki muu, kodin ulkopuolinen.

No, sieltä sitten kiireellä hakemaan tyttäriä, ja päädyttiin niiden kanssa leipomaan. Se oli kyllä mukavaa, tehtiin kaikenlaisia erilaisia kakkuja, kun tytöillä on semmoisia pieniä vuokia. Siinä sitten ku kakkuja päästiin jo maistelemaan, tuumailivat tyttäret keskenään että mistäs nyt saataisiin isäpuoli kun Jarno kuoli. Jännä juttu miten olivat Jarnon roolin sisäistäneet niin, vaikka ei yhdessä asuttu, enkä kertaakaan heille sanallakaan mitään sellaista sanonut. Meinasi kyllä tippa linssiin taas tulla. Mutta kääntyi sitten nauruksi kuitenkin, kun tuo vanhempi tytär mietiskeli että kaupasta niitä isäpuolia varmaan löytyy. Ai että noita <3

"Miten sä pärjäilet?"

Tyhmin kysymys mitä tiedän. Kysymys johon ei voi vastata rehellisesti. Toinen kysyy sen, ja odottaa että sä vastaat että no onhan tää rankkaa mut kyl tää tästä. Tai että pikkuhiljaa paremmin. Tai ihan hyvin. Vastaappa siihen rehellisesti, että välillä tekis mieli mennä parvekkeelle ja huutaa sanatta niin saatanan lujaa että ei enää pystyin huutamaan lujempaa tai pidempään, että saisi purettua sen olon mikä sisällä on. Tai että ei tahtoisi kuin nukkua, syödä suklaata ja juoda viinaa. Tai että ei oikeastaan enää välitä mistään mitään, että mikään ei enää tunnu miltään, eikä mikään maistu miltään. Että en vittu pärjää. Siinähän sitten se kysynyt kiroaisi mielessään kun tuli kysyttyä.

Paitsi että pärjäänhän mä. Mä pärjään koska on pakko. Ja nuo olotilat menee ohi, eikä ne koskaan kestä pitkään. Se ei ole vaihtoehto että mä en pärjäisi. Ok, mun koulunkäynti on katkolla. Olen tosin koittanut jo selvitellä mitä sen kanssa tehdään sitten joskus, mutta toistaiseksi on riittävän vaikeaa nousta aamulla sängystä ja saada vaatteet päälle. Saati että yrittäisi opiskella. Jos en saa edes vietyä lapsia hoitoon, niin miten pystyisin menemään kouluun... Onneksi on läheisiä jotka auttaa. Eksä on ollut iso apu, varsinkin tyttärien kanssa. Kaverit on olleet ihania ja piristäneet mua liki päivittäin. Pusuja ja haleja teille kaikille <3


Mutta siis. Pääsääntöisesti hyvin menee. Vaikka on noita huonoja hetkiä...

Oho, melkeen hyvä olla

Kappas vaan, ekaa kertaa liki kolmeen viikkoon mulla on hyvä olo. Siis oikeasti. Aurinko paistaa, musa raikaa ja siivoilen. Ja huomaan tanssivani ja hoilaavani musan mukana, hymyillen. Ehkä tää tästä :)

jokatoinen päivä

Tuntuu menevän vähän niin että jokatoinen päivä on hyvä ja jokatoinen huono. Eilen mietin koulua koska voin omasta mielestäni niin hyvin että pystyisin olemaan koulussa. Yöllä tosin itkin taas itseni uneen koska menin sänkyyn aiemmin jotta saisin nukuttua. Ei toiminut. Ja tänäaamuna tuntui mahdottomuudelta edes harkita kouluunlähtöä. Että kyllä se sairasloma nyt vielä on ihan paikoillaan.

Olen ystävän taloa lämmittämässä ja täällä kun odottelen että pesällinen palaa loppuun on aikaa ajatella. Täällä on hiljaista ja rauhallista, ulkona vain koirat haukkumassa. Tätä minä kaipaan ja tarvin. Lasten kanssa on ihana olla, mutta kun ei itsekään ole ihan kunnossa on tosi hankalaa jaksaa päivästä toiseen, kun ei ehdi rauhoittumaan missään välissä. Asiaa ei auta yhtään se että lapsillakin on nukkumisongelmia, mitä en yhtään ihmettele. Keskimmäinen taas jutteli myöhälle kanssani Jarnosta, sillä on valtava ikävä myös. Viikko ilman lapsia oli hyvä, mutta olisin ehkä tarvinnut toisenkin. En kuitenkaan kehtaa edes kysellä mummilta lasten sinne menoa, ovat nytkin jo olleet siellä niin paljon, ja heillä on omiakin murheita. Pitää saada tehtyä itselle näitä rauhaisia hetkiä kotonakin, niin jospa se siitä. Siellä vaan kaikki tekemättömät työt ovat muistuttamassa itsestään. Ja tottahan tyttöjen halit ja suukot aina helpottavatkin oloa, ei lapset pelkästään tee tätä raskaammaksi, kyllä ihan todella ovat avuksi myös.

Ikävä on kova. Ikävä Jarnoa, mutta myös ikävä sitä miten hyvältä tuntui olla Jarnon kanssa, ja miten hyväksi hän sai mut tuntemaan itseni.

Ahdistaa

On kamalan vaikeaa antaa itselleen lupa vaan olla ja surra. Kun toisaalta on kuitenkin siinä mielessä hyvä olo, että suorittaja minussa kokee että pitäisi paahtaa nyt se opinnäytetyö valmiiksi, mennä kouluun, vetästä tehtävät ykkösillä läpi ja korvata sitten poissaoloja pitkin kevättä miten pystyy, että voisi ehkä valmistua tämän vuoden puolella. Mutta luulen kuitenkin että se voisi olla mulle liikaa. Ehkä. Jostain se aika olis pois, lapsilta, kotihommista jne. En tiedä... kun toisaalta en tiedä haluanko jatkaa koko opintoja tuollaisina, vai haluaisinko selvittää onko mahdollista vielä vaihtaa suuntautumista. Ja miten se vaikuttaisi valmistumiseen yms. Kamalan hankalaa. Koitan sanoa itselleni että olen sairaslomalla, mulla on nyt lupa olla ajattelematta koulua, mutta sitten en kuitenkaan pysty siihen.

Ja kun toisaalta on sellainen olo, että en mä tästä enää paremmaksi tule. Tai jos tulenkin, niin se koulussa käyminen saattaisi auttaakkin. En hitto vie tiedä mitä tehdä.

So don't cry for your love

lähestulkoon normaali ilta

Keikalle en päässyt, se kynnys jää vielä ylitettäväksi. Mutta päädyin sitten koittamaan toisenlaista kynnystä.

Aikanaan eron jälkeen päätin haastaa itseäni. Halusin rohkeutta ja halusin kokea asioita joita en olisi aiemmin uskaltanut tehdä vaikka olisin halunnut. Yksi tälläinen juttu oli lähteä yksin baariin. Sitä en tosin tehnyt kuin aika myöhäisessä vaiheessa, kun tuo paikallinen yökerho oli jo tuttu ja henkilökunta samaten. Eräänä iltana en saanut ketään kaveriksi, ja päätin että ketut, mähän menen ja katon mitä tapahtuu, ei siihen kuole. Ja tapasin pari ihanaa naista, ja ilta oli oikein onnistunut. Sen jälkeen olen muutaman kerran käynyt yksin tanssimassa. Siinä on jotain vapauttavaa kun on itsekseen liikenteessä, tapaa enemmän ihmisiä ja on alttiimpi keskusteluille kuin jos istuu vaan omassa porukassa. Ok, on myös enemmän myös niitä epätoivottuja lähentymisyrityksiä vastakkaiselta sukupuolelta, mutta pääasiassa olen törmännyt vain mielenkiintoisiin yksilöihin, sukupuoleen katsomatta.

No, eilen lähdin sitten yksin baariin. Ajatus kyllä ahdisti aika paljonkin, mutta päivällä kun näki kavereita niin piristyi. Enkä kuitenkaan halunnut jäädä kotiin yksin vatvomaan asioita. Halusin johonkin ihmisten ilmoille. Joten laitoin itseni nätiksi ja lähdin. Ja se oli hyvä päätös, oli todella mukava ilta, enkä ajatellut Jarnon ikävää lähtöä kertaakaan. Teki todella hyvää harrastaa harmitonta flirttiä ja huomata ettei se tunnu pahalta, tanssia ja nauraa, ja huomata ettei sekään tunnu pahalta. Kotiin päästyä toki oli taas vähän ikävä, mutta ei enää sellaista sydäntä pusertavaa ikävää, vaan ennemmin semmoista sydäntä lämmittävää surua mitä muistellessa Jarnoa muutenkin tulee. Ja pystyin ottamaan sormukset pois kaulasta ennen nukkumaan menoa.

Olen kantanut niitä kaulassani yötä päivää, koska en ole halunnut luopua. Ensimmäisen viikon pidin kihlasormuksen sormessa, ja Jarnon sormuksen kaulassa. En kertakaikkiaan pystynyt siirtämään sormusta vaikka toiseen käteen, vaikka omalla tavallaan pelkäsinkin että joku tulee onnittelemaan tai kyselemään jotain sen takia. Ja toisen viikon sormukset on olleet kaulassa. Olen joka yö nukkunut Jarnon sormus kädessä. Mutta eilen tosiaan otin kaulakorun pois, lähes ajattelematta kun menin pesemään meikkejä pois kasvoilta. Tajusin sen vasta kun olin jo pessyt kasvot. Ja se vaan hymyilytti haikeasti. Pistin sormukset takaisin rasiaan jossa ne liikkeestä tulivat, ja rasian hyvään talteen. Ehkä joskus sitten pystyn käyttämään niitä ihan vaan koruina, ovat kuitenkin kauniit hopeiset kalevalakorun sormukset. Mutta ei vielä.

Iso ikävä

Eilen illalla oli taas aivan valtavan iso ikävä. Se tulee ja menee, välillä olen ihan ok, lähestulkoon normaali, ja välillä sydäntä pusertaa niin että tuntuu vaikealta hengittää. Kaipa se on ihan normaalia tälläisessä tilanteessa.

Koitan sanoa itselleni että mulla on oikeus tuntea just niinkuin tunnen, tunsin sitten oloni hyväksi tai huonoksi. En halua potea huonoa omaatuntoa siitä jos on parempia päiviä, keneltä se muka olisi pois jos koenkin välillä että olen lähestulkoon onnellinen. Ja suren kun surettaa. Se on koko idea. Tunteitaan ei pidä piilottaa, ne tulee kuitenkin esiin joskus, ja jos niitä vastaan taistelee niin siitä ei yleensä hyvää seuraa.

Tänään menen katsomaan keikkaa jonka haluan nähdä. Se on taas yksi kynnys joka on tärkeä ylittää, koska viimeksi kun olen ollut livemusaa kuuntelemassa se oli J:n kanssa. Ei minulla ole pakkoa tehdä asioita vaan koska pitää todistaa itsellen jotain, siitä ei ole kyse. Enemmänkin se on sitä etten halua antaa tämän surun estää minua tekemästä asioista joita oikeasti haluaisin tehdä. Joten menen. Tai menen jos saan auton käyntiin... Corsa ja talvi ei oikein sovi yhteen. Näillä näkymin menen yksin, mutta eipä se haittaa.

Uni

Nukkumisesta on tullut jotenkin vaikeaa. Kyse ei ole siitä että olisin illalla niin ahdistunut etten saisi unta, eikä siitä että pyörisin sängyssä suruissani. Minua ei vaan väsytä. Ei nukuta. Ei tee mieli mennä yksin nukkumaan. Aamulla nouseminen on sitten samaten vaikeaa, ei vaan meinaa jaksaa nousta silloin kuin pitäisi, ei tietenkään jos on nukkunut muutamia tunteja vain. Eihän se olisi ongelma jos asuisin yksin koirien kanssa, ei niitä kiinnosta koska aamupissalle mennään jos iltapissasta ei ole kuitenkaan liian kauaa. Voisi nukkua siten kuin nukuttaa, kun nyt kerran saikullakin olen. Mutta lasten kanssa se on vaikeampi homma, ne herää kuitenkin aamulla viimeistään seiskalta, ja ne pitäisi jaksaa viedä hoitoon.

Pitäisi koittaa kehittää joku hieno rentouttava iltarutiini, ja sitten vaan pakottaa ittensä sinne sänkyyn aiemmin. Kaipa sitä nukahtas ko vaan menis maata ja laittas silmät kiinni. En tiedä. Niitä lääkkeitä en halua ottaa, mutta jos ei muu auta niin ehkä sitten kokeilen vaikuttaisiko puolikas mitenkä.

Muuten olo on ollut aika normaali. Niin kauan kun olen vaan kotosalla ja keskityn lapsiin tai johonkin omiin juttuihin, olen ihan ok. Tosin täältä pois lähteminen tuntuu valtavan vaikealta. Koulu ajatuksenakin ahdistaa. Mutta se lienee ihan normaalia tässä vaiheessa. Pitää antaa itselleen aikaa.

Kahvia olen juonut kaksi kupillista sitten Jarnon kuoleman. Se oli semmonen meidän juttu, se kahvin juominen. Pakkasin kahvinkeittimen kokonaan pois heti ensimmäisenä aamuna. En kestänyt katsella sitä, se oli Jarnon ostama. Vieläkään en pysty sitä kaivamaan esiin. Mutta ystävät auttavat tässäkin asiassa. Ensin toinen toi takeaway kahvin, ja luoja että se oli hyvää. Ja sitten toinen toi puruja, joista sitten pressopannulla tehtiin kahvit. Ei se tuntunut pahalta. Mutta en silti keittele täällä kahveja itselleni. Se tuntuisi pahalta. Eikä se kahvi ihmiselle niin välttämätöntä ole, vaikka tuosta traumasta haluaisinkin eroon joskus päästä. Mutta aika auttaa varmaan tähänkin.

Aurinko paistaa

On se jännä, heti kun tuo aurinko näyttäytyy niin omakin olo paranee. On paljon valoisampi mieli ja voi jo ajatella että tulevaisuus nyt ei ihan kurja sitten ehkä kuitenkaan ole. Tyttäret jäivät tänään kotiin koska me nukuttiin kaikki kasassa pommiin, ja totesin etten jaksa lähteä enää. On ollut kiva niiden kanssa puuhata, vaikka en aiokaan tavaksi ottaa. Kyllä pääsääntöisesti rutiinit on niin tärkeitä meille kaikille, että lapset hoitoon vaan ja itse laittamaan omaa arkea kuntoon.

Juttelin tänään taas yhden ystävän kanssa, ja pakko sanoa että se on kyllä fiksu nainen. Ehdotti ottamaan nyt ihan rauhallisesti, laittamaan kodin, ruokailut ja liikunnat ensin kuntoon, ja vasta sitten miettimään sitä mukavuusalueeltaan poistumista, niinkuin koulu, jota olen stressannut tänään kuraattorin soiton jäljiltä. Koulu kyllä odottaa. Pitäisi käyttää nyt tämä aika hyväkseni, pistää elämässä tärkeysjärjestys kuntoon ja katsella kaikessa rauhassa mihin suuntaan elämä on menossa. Minulla oli jo viimevuoden lopulla semmoinen olo että laiminlyön muksuja koulun takia, oli niin valtavasti töitä ja tekemistä ja kiire kokoajan, äksyilin ja en oikein kokenut olevani läsnä. Vanhimman lapsen koulunkäynti varsinkin vaatisi juuri nyt aika paljon seuraamista, mihin minulla ei ollut mahdollisuutta kun lähdin itse jo ennen häntä ja tulin kotiin väsynenä.. Jarno muutti oikeastaan senkin, stressi väheni ja osasi taas nauttia elämän pienistä jutuista, Jarno otti osan vastuustakin itselleen, mutta silti.

Päätin jo ensimmäisinä päivinä että tämä ei aja minua masennukseen ja mässäilyyn. Olen laihtunut viimekesän jälkeen 15 kiloa, enkä halua lihoa takaisin niitä ja lisääkin, mikä olisi omalla tavallaan ollut nyt niin helppoa. Juu, toki söin ekalla viikolla pääasiassa suklaata, mutta tiesin kuitenkin että se loppuu kun pahin shokki loppuu. Pakko koittaa ottaa koko surunäytelmä jotenkin voimaannuttavana kokemuksena, ja tulla sen kautta paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi. Mulle on tärkeää että koitan tavoitella niitä samoja tavoitteita joista Jarnon kanssa puhuttiin, tavallaan se on tapa pitää Jarno vielä vähän pidempään täällä. Joten tavoite on -15 kiloa. Ajalla ei niin väliä, mutta aina parempi jos jo kesäksi. Ajatuksena olisi olla normaalipainoinen kun täytän 32. Jos on pakko vanheta, ja vielä yksin, niin by god vanhenen sitten edes terveenä ja hyvännäköisenä.

Ikävä ja uni

On vaikeaa mennä tyhjään sänkyyn. Ei nukuta, kun tietää joutuvansa nukkumaan yksin. Läheisyydenkaipuu on kova, Jarnoa on valtaisan iso ikävä. Jarnolla oli valtavan hyvä kainalo. Ja Jarno otti aina kainaloon. Aina. Vaikka olisi ollut kiistaa tai olisin kiukunnut jostakin. Aina pääsin kainaloon rutistettavaksi ja juteltiin. Siinä oli niin valtavan hyvä olla. Ikävä rutistaa sydäntä ja kuristaa kurkkua, ja taas itkettää. Olen itkenyt viimeisen vajaan kahden viikon aikana enemmän kuin koko edeltävässä elämässäni yhteensä.

Ihminen on pohjimiltaan aika itsekäs olento. Tai ainakin minä olen. Ensimmäisenä kun löysin Jarnon, ajattelin vain itseäni. Miten minä kestän ja miten minä pärjään ja miten se voi tehdä tämän minulle.Sitten ajattelin miten kamalaa se on lapsille, ja Jarnon perheelle. En tullut ajatelleeksi miten valtavan paha Jarnolla on täytynyt olla, että on päätynyt lopettamaan elämänsä, huolimatta siitä että meillä oli hyvä suhde ja rakkautta. Minä minä minä, ja oli mahdotonta antaa anteeksi. Mutta sitten kun olin aikani surrut, käväsi mielessäni se kerran, ja sen jälkeen en ole voinut unohtaa sitä. Nyt Jarnolla ei enää ole paha olla. Jos Jarno olisi voinut olla se mies joka hän minulle oli, hän olisi varmasti halunnut enemmän kuin mitään se olla. Mutta hän ei voinut. En voi edes kuvitella miten kamalalta sen on täytynyt hänestä tuntua. Hän rakasti minua ja lapsia, oikein todella. Vain todella iso ahdistus, masennus ja mielipaha on voinut viedä hänet pois meidän luotamme. Hävettää aivan etten tajunnut sitä aiemmin. Ja olen antanut anteeksi. Ei Jarno voinut mitään sille ettei jaksanut enää elää.

En tule koskaan täysin ymmärtämään sitä, koska en ole koskaan itse kokenut niin mustaa mielialaa että olisin edes harkinnut itsemurhaa. Sanoin Jarnollekin joskus, että se on niin perusluonteeni vastaista, että jos joskus näyttäisi siltä että olisin sen tehnyt, se olisi lavastettu, murha. En vaan ikipäivänä voisi sitä tehdä. Nytkin, vaikka sydän särkyi, siltä se tuntui, ja vaikka ahdisti niin että tunsin sen fyysisenä kipuna palleassa ja oksetti, ei siltikään. Muistan ajatelleeni että kukaan joka ei ole menettänyt rakastaan kuolemalle, ei voi tietää miltä sydämen särkyminen tuntuu. Koska heidän rakkaansa on elossa. Vaikkei koskaan enää edes näkisi rakastaan, tietäisi silti että se on hengissä ja sillä on mahdollisuus onneen. Mulla sitä ylellisyyttä ei ole. Tosin uskon että Jarnon on nyt hyvä olla. Sanoin ystävälleni polilla, itkun seasta, että se mies mursi mun sydämen. Ja siltä se tuntuikin. Toisaalta se myös ehjäsi sen, joten ehkä lopputulos on kuitenkin eheämpi kuin ennen Jarnoa.

Olen huolissani tyttäristäni. Pienin on kovin läheisriippuvainen nyt. Kiipeää syliin aina kun mahdollista. Äsken heräsi ja kertoi että hänellä on tosi tärkeää asiaa, yksi tosi tärkeä juttu. Otin syliin ja kysyin mikä se on, niin tyttö toisti vain että sinä ja minä äiti, sinä ja minä, se on tärkeä. Tottahan se. Sinä ja minä pikkuinen. Vanhempi tytär taas puhuu enemmän, kyselee enemmän. Miettii asioita. Kiukuttelee. Eikä meinaa saada iltaisin unta. Mutta kaipa aika auttaa tähänkin. Huomasin tänään että ehkä liikaa lellin tyttöjä. Koitan hyvittää olemalla heille enemmän, antamalla enemmän. Vaikka pitäisi olla niinkuin ennenkin. Siinä on minulle tavoiteltavaa. Olla niinkuin ennenkin.

Tuntuu että oli aika Ennen, aika Jarnon kanssa, ja aika Jälkeen. Ja ainostaan Jarnon kanssa olin itsekin elossa.

kuolema 5 vuotiaan silmin

-Äiti, miksi sinä itkit kun Jarno kuoli?
-Minä olin surullinen.
-Äiti, miksi me itkettiin?
-Tekin olitte surullisia.

-Äiti miksi Jarnon piti kuolla?
-Voi rakas, äiti ei tiedä. Oli kai Jarnon aika mennä.
-Miksi sinä et tiedä, ihan tyhmää. Sinun pitäisi lukea raamattua niin tietäisit. Isi tietää.
-Joskus ihmiset kuolee sairauksiin, joskus vanhuuteen.
-Mummin velikin kuoli lapsena, miksi se kuoli? Mummi sanoi että se oli niin usein sairas.

-Miksi Jarno oikein kuoli, tylsää, se teki niin hyviä voileipiä. Sai ruisleivätkin hyviksi.
-Mehän voidaan muistella Jarnoa ja koittaa tehdä samanlaisia.
-Joo, muttei se onnistu, varmaan. Mutta se katselee tuolta ylhäältä ja neuvoo sitten meitä.
-Jarnosta olisi varmaan kiva tietää että me muistellaan sitä.
-Joo. Se katsoo meitä ja tulee meidän viereen ja katsoo kuinka nätti sinä oot.

-Muutetaanko me nyt sinne Jarnon kotiin?
-Ei muru, ei me muuteta sinne, se on liian pienikin.
-Kuka sen nyt omistaa kun Jarno on kuollut?
-Jarnon vuokraisäntä, joka etsii sinne uuden vuokralaisen.
-Mennään joskus sinne kylään. Siellä on aina niin siistiäkin.

Ensimmäiset päivät

Ensimmäinen tunteeni oli viha. Olin vihainen että minut hyljättiin, olin vihainen että lapseni hyljättiin, olin vihainen etten ollut voinut auttaa, olin vihainen kaikesta. Suurin kysymys oli MIKSI, miksi nyt, miksi teit sen, miksi jätit meidät, miksi petit meidät pahimmalla mahdollisella tavalla. Samalla kaiken lopullisuus aiheutti isosti ahdistusta, ja surua. Vasta kuultuani Jarnon läheisiltä lisää hänen taustastaan, viha alkoi väistyä. Pystyin alkamaan antaa anteeksi, ja oma olo helpottui valtavasti.

En muista juurikaan ensimmäisitä päivistä. Muistan itkeneeni, muistan hämärästi että siivosin keittiötä. Koirien kanssa ulkona taisi olla suunnilleen ainoa aika kun en itkenyt. Tuntui oudolta että siellä ulkona elämä jatkui niinkuin ennenkin. Muiden maailma ei ollut pysähtynyt. Ihmiset kävivät töissä ja koulussa ja veivät lapsiaan hoitoon. Mutta samalla koirien kanssa ulkona käyminen oli lohduttavan tavallista.

Ystäväni kävi facebookissa ja piilotti seinältäni kihlajaiskuvan johon edelleen tuli onnitteluja, ja kirjoitti seinälleni ettei minua nyt saa kiinni. Pikkuhiljaa tieto levisi, ja aloin saada tekstareina osanottoja. Jokainen viesti sai minut itkemään vain lisää. Facebookkiin tuli myös viestejä, mutten ensimmäisinä päivinä pystynyt menemään sinne. Jarnon kuva kummitteli jokapuolella.

Siskoni tuli meille ja ystäväni pääsi lähtemään kotiin. Yksin minua ei jätetty, ja olen siitä kiitollinen. Vaikka välillä en edes tajunnut että joku on läsnä, olisi olo ollut varmasti vielä pahempi jos olisin ollut oikeasti yksin. Välillä sai kuitenkin juteltua muustakin, ja välillä taas sai sanottua heti asioita jotka nousi mieleen, ja siten käsiteltyä asiaa. Jos lapset olisivat olleet kotona, en olisi voinut niin vapaasti puhua ja surra. Oli hyvä että exäni otti heidät ensin, ja sitten äitini.

Minua ahdisti valtavasti lapsille kertominen. Lopulta exäni sopi siskoni kanssa että hän kertoo. Pystyy olemaan rauhallinen itse ja vastaamaan kysymyksiin lapsille sopivalla tavalla. Itse en olisi pystynyt rauhallisena pysymään, ajatuskin aiheutti itkukohtauksen. Lapsille kerrottiin kuolemasta, ei syytä. Keskimmäinen taisi ottaa sen pahiten. Pienin on vasta kolme, eikä vielä käsitä asioita samalla tavalla. Vanhin taas tajuaa jo kuoleman käsitteenä parhaiten... Keskimmäinen kyselee edelleen miksi Jarnon täytyi kuolla.

Kävin juttelemassa akuuttiryhmässä. Itkin. Sain sairaslomaa ja uuden ajan. Kaipa sekin helpotti kun sai puhua ammatti-ihmisille. Vaikka enemmän kyllä auttoi kun sai kokoajan puhua siskolle tai ystävälle.

Toinen iso ahdistus oli Jarnon vanhempien kohtaaminen. Olin tavannut isän kerran ohimennen, äitiä en koskaan... Pelotti että he ehkä syyttäisivät minua, tai haluaisivat kysellä asiasta lisää, enkä pystyisi kertomaan. Tiesin järjellä ajateltuna etten olisi voinut tehdä mitään, ja että Jarnon vanhemmat on fiksuja ihmisiä eikä syyttäisi minua. Mutta silti se pelotti. Onneksi sitten kun asuntoa tyhjättiin huomasin että Jarnon vanhemmat olivat ihania. Vaikka oli myös haikeaa huomata että heidänkin kanssaan olisi ollut niin helppoa tulla toimeen, jos asiat olisivatkin olleet toisin...

Kun nuo kaksi asiaa oli ns. alta pois, helpottui olo taas paljon. Olen onnellinen että ne tapahtuivat kumpikin viikon sisään tapahtuneesta. Ettei ahdistus venynyt pidempään.

Asunnon tyhjääminen otti koville. Jarnon veli näytti aivan liikaa Jarnolta mikä ahdisti. Tavaroiden näkeminen ja lajittelu ja osan meille kotiin tuominen konkretisoi sitä että Jarno todella on poissa. Samana päivänä siskoni lähti ja sain olla yksin. Siinä vaiheessa jo kaipasin sitä. Joten torstai illan itkin taas, itkin menetettyä rakkautta, itkin menetettyä yhteistä tulevaisuutta, itkin koska oli niin valtava ikävä Jarnoa. Itkin koska jouduin muuttamaan kaikki suunnitelmat, nollaamaan kaikki mitä oltiin yhteisestä tulevaisuudesta puhuttu.

Se oli myös kovin puhdistavaa. Ja yksi suurimmista oivalluksistani valkeni silloin. En tule koskaan unohtamaan sitä miestä. Hän tulee aina olemaan kanssani. Hän itsekin sanoi kerran, että jos joskus surettaa, niin kuuntele You'll never walk alone biisiä. Liverpoolfanina se biisi oli hänelle tärkeä. Kuuntelin sitä ja itkin, ja tajusin, että sydämessäni kannan palaa Jarnosta aina. Tajusin myös ettei kaikkia suunnitelmia tarvitse unohtaa. Muokata vähän tai nähdä ne eri valossa... Mutta kun sain päätettyä että toteutan suunnitelmamme kesällä otettavasta pinup-henkisestä valokuvasta minusta pesemässä autoa (joka tosin nyt ei ole Jarnon bemari) ja että todella siinä kuvassa olen hoikempi ja tyytyväinen elämääni, ja että laitan sen facebookiin ja muistan Jarnoa siten, minulle tuli levollinen ja hyvä olo. Nukuin sen yön valtavan hyvin, ja heräsin levänneenä. Surin edelleen, mutta rintaa puristava ahdistus oli kadonnut.

Elämää ennen, ja jälkeen

Pikkusiskoni kertoi että surublogejen lukeminen tutkitusti auttaa käsittelemään surua ja nopeuttaa toipumisprosessia. Hain googlella blogeja, mutta ne eivät koskettaneet minua. Oloni on niin tyhjä, niin kylmä, etten saanut tarttumapintaa muiden surusta. Se ei vaikuttanut minuun.

Mietin että se ei liene ihan normaalia. Kyllähän sellaisten tarinoiden pitäisi vaikuttaa, varsinkin kun olen aiemmin itkenyt jo katsellessani Kauniita ja rohkeita, niin säälittävältä kuin se kuullostaakin. Olen siis tunteellinen, herkkäitkuinen nainen. Päätin että jos lukeminen ei toimi, niin ehkäpä kirjoittaminen...

Minun tarinani ei ole sen kummempi kuin muidenkaan. On ihmisä jotka ovat kokeneet kovempia, ja on ihmisiä jotka eivät olisi kestäneet tätäkään. Suru, niinkuin tunteet yleensäkin, ovat kuitenkin vain yksilön omia tunteita, eikä niiden vahvuutta tai muotoa voi kukaan toinen määrittää tai päättää. Meillä on oikeus tuntea juuri siten kuin tunnemme.

Osaltaan halusin aloittaa tämän blogin että voin kirjata ylös mitä olen ajatellut, koska en usko että puolenvuoden tai vuoden kuluttua muistan näistä ajoista paljoakaan. Ja nämä ovat kuitenkin minulle niitä päiviä, jotka tulevat vahvasti vaikuttamaan tulevaisuuteeni. Koska ei tälläistä kohdata, ja jatketa yli noin vain, ilman mitään vaikutusta.

Blogin kirjoittamiseen, suruun, johtavan tarinan voi lukea omalta sivultaan, en halua että se katoaa vanhojen tekstejen sekaan, jos näitä tekstejä nyt paljonkin tulee.