Viimeaikoina on mielenpäällä ollut taas oikeuteni surra kun surettaa. Ja vastavuoroisesti olla surematta jos ei siltä tunnu. Jarnon itsemurhan jälkeen olin varma etten enää uskalla ihastua ja rakastua samalla tavalla. Että olisin menettänyt kykyni heittäytyä ja antaa mennä. Surin sitä, sillä tottahan se on hieno tunne, ja kun oli Jarnon kanssa saanut maistaa sellaista vahvaa rakkautta, suri sen menettämistä entistä enemmän. Ajatus siitä ettei koskaan enää tuntisi niin, oli aika musertava.
Ja silti sitten kun se tunne yllättäin tulikin vastaan, se säikäytti. Sydän on ihmeellinen, sinne mahtuu niin paljon rakkautta. Ja niin montaa erilaista rakkautta.
Uskon että kokemukseni Jarnon kanssa opetti minulle, ettei koskaan pidä tyytyä vähempään kuin siihen että ihastuu korviaan myöden, jalat pyyhkäistään alta ja ei ole kertakaikkiaan muita vaihtoehtoja kuin olla yhdessä vaikeuksista huolimatta. En uskonut enää tapaavani sellaista ihmistä joka saisi minut tuntemaan niin. Mutta tapasinkin sellaisen jo nyt. Näin nopeasti.
Voin sanoa että olen onnellinen. Vaikka Jarno tulee aina sydämessäni asumaan, mahtuu sinne näköjään vielä eläväkin mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti