Tänään on taas ollut vähän surkeempi päivä. Tai oikeastaan alkoi jo eilen illalla. Yöllä kaipasin kainaloon taas kovin. Oon yksin kotona, ja Jarnon kuolemasta tasan 3 kk. Oon itkeskellyt ja surrut taas. Ikävääni itkenyt. Ihme sinänsä että näitä päiviä on näinkin vähän. Kaipa elämä pitää kiireisenä.
Just nyt ei jaksa piristää et ulkona paistaa aurinko, ja että oon ns. vapaalla. On vaan kovin yksinäinen olo. Ja tiedän niiiiiiin varmaksi, etten ole likikään yli, ohi, tai ympäri Jarnosta. Kun suhde loppuu normaalisti, ei sekään kivaa ole, mutta siitä voi jatkaa eteenpäin. Mutta kun toinen kuolee, niin jää tyhjän päälle, ei ole mitään mistä jatkaa. Ei ole kyse siitä että oisin päässäni tehnyt Jarnosta semmoisen jota kukaan ei voi päihittää. Tiedän että suhteessa ois tullut isoja ongelmia vastaan jos Jarno ei olisi kuollut. Tiedän sen nyt. Silloin en tiennyt. Uskoin sinisilmäisesti että kaikki ongelmat on voitettavissa. No ei olleet. Nyt on hieman vaikeuksia uskoa että kukaan koskaan voi saada mua tuntemaan samoin kuin Jarno, koska en yksinkertaisesti uskaltaisi heittäytyä samalla tavalla. Enkä usko että se on huono asia, mutta tulen silti kaipaamaan sitä tunnetta. Kun rakasti niin valtavan kovaa. Ja koki että siihen vastattiin samalla mitalla.
Kaipa se aika auttaa taas. Huomista odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti