Erosin aviomiehestäni vuonna 2011. Ero jo sinällään oli minulle iso asia, niinkuin avioerot usein ovat, kolmen lapsen äitinä ei ollut helppoa lopettaa suhdetta joka oli kestänyt 8 vuotta. Elämä kuitenkin löysi oman uransa ja selvisimme erosta melko vähäisin, lähinnä taloudellisin, vaurioin. Lapset vaikuttivat voivan hyvin ja itsekin sain elämän taas raiteilleen. Aloin opiskella ja alkoi vaikuttaa että elämä on ihan kivaa. Alkuun en voinut kuvitellakaan että olisin aloittanut uuden parisuhteen. Erosta toipuminen vei oman aikansa, en enää uskonut rakkauteen. Koska rakkautta ei avioliitostani puuttunut, se vaan ei riittänyt.
Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin kaivata ihan oikeaa parisuhdetta. Tapailin vakavammin paria miestä, yhtä kerrallaan kylläkin, mutta ne suhteet eivät olleet mitä etsin. Ja sitten tapasin Jarnon. Jarno oli kaikkea mitä miehestä halusin. Komea omalla karskilla tavallaan, itsevarma ja hauska. Meillä oli alusta asti hyvä olla toistemme seurassa, ja meillä oli hauskaa. Ensimmäisellä tapaamisella saatoin arvata että se on varmaan menoa nyt. Toisella tapaamisella tiesin sen.
Jarno oli semmoinen vanhanajan mies jolla pysyi kädessä niin pora kuin hitsauskamat ja joka korjasi autoja omaksi ilokseen. Oli vasta muuttanut seudulle ja etsi asuntoa, asui ystävien luona. Suhde kehittyi vakavaksi hyvin nopeasti, parissa viikossa en enää voinut kuvitella tulevaisuuttani ilman Jarnoa. En ollut koskaan kokenut mitään sellaista. Miten kaikki vaan osuu yhteen, aina huumorintajusta ja seksuaalisuudesta lastenkasvatuksellisiin asioihin ja arvoihin. Jarno tuli juttuun lasten kanssa, ja rakasti heitä. Tyttäret kietoivat Jarnon täysin pikkurillinsä ympärille. Jarnon kanssa ihan tavallinen arki oli kivaa, hänen kanssaan kahvin juominenkin tuntui niin hyvältä. Ja Jarno ei säästellyt rakkauttaan. Hän ympäröi koko pienen perheeni rakkaudellaan ja välittämisellään, ja tiesin että voisin luottaa siihen että Jarno pitää meistä huolta, ja meidän puoliamme. Jarno tapasi exäni ja tuli juttuun hänen kanssaan, mikä oli minulle tärkeää koska ex on tiiviisti mukana elämässämme lasten takia. Esittelin Jarnon kotona, vanhemmilleni ja sisaruksille. Nautimme arjen pienistä iloista, teimme hyvää ruokaa, kävimme kävelyllä tai kaupungilla ja katselimme kainalokkain leffaa tai sarjoja. Luimme kumpikin omalla sohvallaan, välillä kommentoiden kirjojamme. Meillä oli omat asunnot, kun Jarnokin sai oman asunnon n. 1 km päästä meiltä, mutta käytännössä olimme aina samassa osoitteessa. Jos välillä täytyi olla yö erillään, olimme yhteydessä puhelimitse. Kaikki tuntui vaan niin oikealta ja niin hyvältä.
Jarno palautti uskoni rakkauteen. Näytti minulle, että vaikka olen pienituloinen kolmen lapsen äiti, jolla ei ole ammattia, olen kaunis, haluttava, rakastettava ja arvokas. Hän uskoi ja luotti minuun, ja minä häneen.
Menimme kihloihin 4.1.2014. Minä, joka olin sanonut etten koskaan mene naimisiin, joka en enää uskonut siihen että pitkät suhteet ovat mahdollisia, suostuin Jarnon kosintaan jouluna. Olin niin varma siitä että tämä on jotain erilaista, koska se oli. Uskoin todella että olemme yhdessä elämäni loppuun asti. Mutta Jarno päätti mennä ensin. Jarno tappoi itsensä kihlajaistemme jälkeisenä yönä. En tule koskaan ymmärtämään miksi. Olimme onnellisia. En ole kuvitellut sitä. Jarnon ystävät ovat kertoneet etteivät muista nähneensä Jarnoa koskaan niin onnellisena kuin minun kanssani, ja kertoneet miten Jarno rakasti minua ja lapsia. Mutta Jarno oli jossain synkemmässä paikassa. Hän ei nähnyt muuta ulospääsyä.
Jarno tiesi kyllä mitä aikoo tehdä, koska hän suututti minut tahallaan, ja antoi sormuksen takaisin minulle. Tiesi, etten voisi pitää sormusta jos se olisi ollut hänen kädessään hänen kuollessaan. Yritti suututtaa minut niin etten menisi hänen luokseen yöksi. Käski hakea kamani ja koirat. Silloin minun kai olisi pitänyt jo epäillä jotain, koska toinen koirista oli hänen. Laitoin hänelle viestiä että tulen käymään, että asiat pitää puhua halki nyt. Hän vastasi vain, että pidä huolta koirista. Silloinkin vielä ajattelin että hän kiukuttelee jostain, koittaa pelotella. En hetkeäkään ajatellut että hän oikeasti tekisi jotain itselleen. Itkin, mutta itkin koska ajattelin hänen jättävän minut, enkä tiennyt miksi. Koitin soittaa, hän löi luuria korvaan. Vastasi kerran ja sanoi ettei ole mitään sanottavaa. Viimeiset sanani Jarnolle olivat, "Jos sulla ei ole mitään sanottavaa, niin sitten olet saatana hiljaa ja kuuntelet, mä tulen nyt sinne." Jarno oli kuollut kun pääsin perille.
Hirttänyt itsensä olohuoneen kattolampun koukusta, koiransa hihnalla. Näin hänet, mutta aivoni eivät rekisteröineet ajatusta. Asunto tuntui tyhjältä, asumattomalta. Hän oli jo poissa. Istui lattialla, pää rinnalla, kuin olisi sammunut. Mutta siellä ei ollut ketään. Ja hihna piukena johti kattoon, ainona asiana mikä piti Jarnon pystyssä. Romahdin. Itkin. En voinut uskoa sitä. Toivoin vastoin parempaa tietoani että se on sairasta pilaa. Huusin ja itkin. Muistan huutaneeni että sä et voi tehdä tätä mulle, mä en kestä tätä. Toistelin sitä, ja lausetta en tajua mä en vaan tajua tätä. En pystynyt koskemaan Jarnoon.
Tuntui kuin olisin ollut asunnossa ikuisuuden, mutta tosiasiassa aikaa meni vain pari minuuttia, kun sitten soitin hätänumeroon, ja hysteerisenä kerroin että kihlattuni on hirttänyt itsensä. Ambulanssi oli lähellä, heillä ei mennyt kauaa. Mitään ei ollut tehtävissä, niinkuin tiesinkin. Soitin ystäväni paikalle. En muista loppuyöstä paljoakaan. Muistan vastailleeni poliisien kysymyksiin, murehtineeni siitä kuka ilmoittaa Jarnon vanhemmille, joista olin tavannut isän ohimennen. Poliisit lupasivat hoitaa sen. Itkin kokoajan. Polisii käski ystävääni viemään minut polille. Muistan kauhistuneen psykiatrisen hoitajan ja lääkärin joka nimi oli Jarno. Sain rauhoittavia mukaan, mutten halunnut ottaa niitä. Nukuin kuin tukki. Seuraava päivä meni itkiessä. Itkin, siivosin, itkin. Ystäväni oli hoitanut Jarnon koiran hoitoon Jarnon ystäville, lapset hoitoon isälleen ja siskoni meille. Sisko tuli ja toi tullessaan suklaata ja sympatiaa, ja toipumisprosessi alkoi.
Toipumista käsittelen tässä blogissani, ja niitä oivalluksia joita olen kokenut, ja tulen varmaan vielä saamaan lisääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti