päivät normalisoituu

On ollut todella ihanaa olla kotona. Kun on saanut rauhassa laitella paikkoja, ilman että kokoajan pään päällä roikkuu ajan loppuminen kesken. Kun on joka päivä kotona, niin kiire poistuu. Voi tehdä vähän kerrallaan, ei ole pakko saada kaikkea heti valmiiksi. On ollut mukava lenkkeillä ja syödä hyvin, ja aamupala on nykyään mun lempihetkeni päivästä, kun kaikki lapset on pöydässä. Toki ovat päivälliselläkin, mutta jotenkin ne on niin hyväntuulisia aamuisin. Mussukat.

Olen tavannut ystäviä ja olen ihan vaan keskittynyt omaan itseeni ja lapsiini, ja voi miten hyvältä se tuntuukaan. Oikeastaan tuntuu siltä että nyt vasta, kuukauden "lomailun" jälkeen, tajuan että voin nyt vaan olla, ilman että mun tarvii stressata koulusta tai siitä mitä ihmiset ajattelee siitä että olen sairaslomalla. Ja nyt alkaa akut vasta olla täynnä, joten ei tarvitse jokaista ilman lapsia vietettyä hetkeä kuluttaa akkuja ladaten, vaan voi puuhailla kaikkea hyödyllistä kotosalla.

Sain lisää sairaslomaa pelkällä soitolla akuuttiryhmään. Juttelin hoitajan kanssa puhelimessa ja kerroin miten menee. Hän sanoi että voin koska vaan mennä käymään jos koen tarvetta. En mä koe. Mutta parin viikon päästä pitänee tavata lääkäri, jos tahdon vielä jatkaa lomaa. Ja kyllä mä varmaan tahdon. Mutta sitä mä en mieti nyt.

Hain Jarnon korun korusepältä. Vein sen ennen joulua korjattavaksi, olisi ollut valmis samana päivänä kun Jarno tappoi itsensä. En ole pystynyt sitä aikaisemmin hakemaan. Nyt hain sen, ja vein samantien postiin Jarnon vanhemmille. On ainakin ehjä taas. Eikä se tuntunut yhtään pahalta.

Tarhassa tehtiin nuoremman tyttären hoitajan kanssa varhaiskasvatussuunnitelmaa, jossa kysyttiin lapsen elämään vaikuttavia asioita. Kerroin Jarnon kuolemasta. Muutaman kyyneleen vieritin, mutta poissa oli se sisintä repivä suru, oli vain lämmintä surua, ei kylmää tuskaa.

Olen pääsemässä yli, vaikka en koskaan unohda.