Ei, en ole onnellinen siitä, ja kaipaan Jtä varmaan aina jollain tasolla. Elämämme olisi yhdessä voinut olla todella ihanaa. Tai sitten se ei olisi ollut, ja olisi sattunu toisella tavalla kuin nyt. Miksikö sitten se oli hyväksi?
No kun se nyt kerran tapahtui niinkuin tapahtui, eikä sille mitään mahda, vaikka miten surisi. Niin olen alkanut ajatella kaikkia niitä hyviä puolia mitä siitä seurasi, sen sijaan että keskittyisin huonoihin. Ja huomannut, että yllättävän paljon hyvää siitä seurasikin. Sellaista mitä en olisi tajunnut, osannut, uskaltanut tehdä ja toteuttaa.
Niinkuin se että arvostan jokaista päivää jonka olen elossa aivan uudella tavalla. Arvostan jokaista ihmistä jonka kohtaan aivan eri tavalla kuin ennen. Me olemme kaikki arvokkaita, riippumatta statuksesta tai sukupuolesta, rodusta tai iästä. Tai humalatilasta. Arvostan hetkiä lasten kanssa vieläkin enemmän, ne on niin hetken vain pieniä, haluan nauttia jokaisesta hetkestä. Koen olevani parempi äiti nykyään, vaikka en ole koskaan ollut huono. Uskallan tuntea niinkuin tunnen, ja kohdata tilanteita jotka olisivat aiemmin olleet ahdistavia tai pelottavia. Päätin jäädä lasten takia kotiin, sekin on valtavan hyvä juttu. Arvostan kotiani, vaikka koitankin löytää meille vähän suuremman, jos sopiva sopivalla sijainnilla löytyy. Uskallan kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja sellaisena kuin minä olen. Turhat roolit on sama tiputtaa pois, mitä niillä tekee. On paras olla vain aidosti sellainen kuin on.
Elämä on parhaimmillaankin liian lyhyt tuhlattavaksi asioihin joista koituu meille murhetta ja huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti