Tuntuu menevän vähän niin että jokatoinen päivä on hyvä ja jokatoinen huono. Eilen mietin koulua koska voin omasta mielestäni niin hyvin että pystyisin olemaan koulussa. Yöllä tosin itkin taas itseni uneen koska menin sänkyyn aiemmin jotta saisin nukuttua. Ei toiminut. Ja tänäaamuna tuntui mahdottomuudelta edes harkita kouluunlähtöä. Että kyllä se sairasloma nyt vielä on ihan paikoillaan.
Olen ystävän taloa lämmittämässä ja täällä kun odottelen että pesällinen palaa loppuun on aikaa ajatella. Täällä on hiljaista ja rauhallista, ulkona vain koirat haukkumassa. Tätä minä kaipaan ja tarvin. Lasten kanssa on ihana olla, mutta kun ei itsekään ole ihan kunnossa on tosi hankalaa jaksaa päivästä toiseen, kun ei ehdi rauhoittumaan missään välissä. Asiaa ei auta yhtään se että lapsillakin on nukkumisongelmia, mitä en yhtään ihmettele. Keskimmäinen taas jutteli myöhälle kanssani Jarnosta, sillä on valtava ikävä myös. Viikko ilman lapsia oli hyvä, mutta olisin ehkä tarvinnut toisenkin. En kuitenkaan kehtaa edes kysellä mummilta lasten sinne menoa, ovat nytkin jo olleet siellä niin paljon, ja heillä on omiakin murheita. Pitää saada tehtyä itselle näitä rauhaisia hetkiä kotonakin, niin jospa se siitä. Siellä vaan kaikki tekemättömät työt ovat muistuttamassa itsestään. Ja tottahan tyttöjen halit ja suukot aina helpottavatkin oloa, ei lapset pelkästään tee tätä raskaammaksi, kyllä ihan todella ovat avuksi myös.
Ikävä on kova. Ikävä Jarnoa, mutta myös ikävä sitä miten hyvältä tuntui olla Jarnon kanssa, ja miten hyväksi hän sai mut tuntemaan itseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti