Ikävä ja uni

On vaikeaa mennä tyhjään sänkyyn. Ei nukuta, kun tietää joutuvansa nukkumaan yksin. Läheisyydenkaipuu on kova, Jarnoa on valtaisan iso ikävä. Jarnolla oli valtavan hyvä kainalo. Ja Jarno otti aina kainaloon. Aina. Vaikka olisi ollut kiistaa tai olisin kiukunnut jostakin. Aina pääsin kainaloon rutistettavaksi ja juteltiin. Siinä oli niin valtavan hyvä olla. Ikävä rutistaa sydäntä ja kuristaa kurkkua, ja taas itkettää. Olen itkenyt viimeisen vajaan kahden viikon aikana enemmän kuin koko edeltävässä elämässäni yhteensä.

Ihminen on pohjimiltaan aika itsekäs olento. Tai ainakin minä olen. Ensimmäisenä kun löysin Jarnon, ajattelin vain itseäni. Miten minä kestän ja miten minä pärjään ja miten se voi tehdä tämän minulle.Sitten ajattelin miten kamalaa se on lapsille, ja Jarnon perheelle. En tullut ajatelleeksi miten valtavan paha Jarnolla on täytynyt olla, että on päätynyt lopettamaan elämänsä, huolimatta siitä että meillä oli hyvä suhde ja rakkautta. Minä minä minä, ja oli mahdotonta antaa anteeksi. Mutta sitten kun olin aikani surrut, käväsi mielessäni se kerran, ja sen jälkeen en ole voinut unohtaa sitä. Nyt Jarnolla ei enää ole paha olla. Jos Jarno olisi voinut olla se mies joka hän minulle oli, hän olisi varmasti halunnut enemmän kuin mitään se olla. Mutta hän ei voinut. En voi edes kuvitella miten kamalalta sen on täytynyt hänestä tuntua. Hän rakasti minua ja lapsia, oikein todella. Vain todella iso ahdistus, masennus ja mielipaha on voinut viedä hänet pois meidän luotamme. Hävettää aivan etten tajunnut sitä aiemmin. Ja olen antanut anteeksi. Ei Jarno voinut mitään sille ettei jaksanut enää elää.

En tule koskaan täysin ymmärtämään sitä, koska en ole koskaan itse kokenut niin mustaa mielialaa että olisin edes harkinnut itsemurhaa. Sanoin Jarnollekin joskus, että se on niin perusluonteeni vastaista, että jos joskus näyttäisi siltä että olisin sen tehnyt, se olisi lavastettu, murha. En vaan ikipäivänä voisi sitä tehdä. Nytkin, vaikka sydän särkyi, siltä se tuntui, ja vaikka ahdisti niin että tunsin sen fyysisenä kipuna palleassa ja oksetti, ei siltikään. Muistan ajatelleeni että kukaan joka ei ole menettänyt rakastaan kuolemalle, ei voi tietää miltä sydämen särkyminen tuntuu. Koska heidän rakkaansa on elossa. Vaikkei koskaan enää edes näkisi rakastaan, tietäisi silti että se on hengissä ja sillä on mahdollisuus onneen. Mulla sitä ylellisyyttä ei ole. Tosin uskon että Jarnon on nyt hyvä olla. Sanoin ystävälleni polilla, itkun seasta, että se mies mursi mun sydämen. Ja siltä se tuntuikin. Toisaalta se myös ehjäsi sen, joten ehkä lopputulos on kuitenkin eheämpi kuin ennen Jarnoa.

Olen huolissani tyttäristäni. Pienin on kovin läheisriippuvainen nyt. Kiipeää syliin aina kun mahdollista. Äsken heräsi ja kertoi että hänellä on tosi tärkeää asiaa, yksi tosi tärkeä juttu. Otin syliin ja kysyin mikä se on, niin tyttö toisti vain että sinä ja minä äiti, sinä ja minä, se on tärkeä. Tottahan se. Sinä ja minä pikkuinen. Vanhempi tytär taas puhuu enemmän, kyselee enemmän. Miettii asioita. Kiukuttelee. Eikä meinaa saada iltaisin unta. Mutta kaipa aika auttaa tähänkin. Huomasin tänään että ehkä liikaa lellin tyttöjä. Koitan hyvittää olemalla heille enemmän, antamalla enemmän. Vaikka pitäisi olla niinkuin ennenkin. Siinä on minulle tavoiteltavaa. Olla niinkuin ennenkin.

Tuntuu että oli aika Ennen, aika Jarnon kanssa, ja aika Jälkeen. Ja ainostaan Jarnon kanssa olin itsekin elossa.