Pikkusiskoni kertoi että surublogejen lukeminen tutkitusti auttaa käsittelemään surua ja nopeuttaa toipumisprosessia. Hain googlella blogeja, mutta ne eivät koskettaneet minua. Oloni on niin tyhjä, niin kylmä, etten saanut tarttumapintaa muiden surusta. Se ei vaikuttanut minuun.
Mietin että se ei liene ihan normaalia. Kyllähän sellaisten tarinoiden pitäisi vaikuttaa, varsinkin kun olen aiemmin itkenyt jo katsellessani Kauniita ja rohkeita, niin säälittävältä kuin se kuullostaakin. Olen siis tunteellinen, herkkäitkuinen nainen. Päätin että jos lukeminen ei toimi, niin ehkäpä kirjoittaminen...
Minun tarinani ei ole sen kummempi kuin muidenkaan. On ihmisä jotka ovat kokeneet kovempia, ja on ihmisiä jotka eivät olisi kestäneet tätäkään. Suru, niinkuin tunteet yleensäkin, ovat kuitenkin vain yksilön omia tunteita, eikä niiden vahvuutta tai muotoa voi kukaan toinen määrittää tai päättää. Meillä on oikeus tuntea juuri siten kuin tunnemme.
Osaltaan halusin aloittaa tämän blogin että voin kirjata ylös mitä olen ajatellut, koska en usko että puolenvuoden tai vuoden kuluttua muistan näistä ajoista paljoakaan. Ja nämä ovat kuitenkin minulle niitä päiviä, jotka tulevat vahvasti vaikuttamaan tulevaisuuteeni. Koska ei tälläistä kohdata, ja jatketa yli noin vain, ilman mitään vaikutusta.
Blogin kirjoittamiseen, suruun, johtavan tarinan voi lukea omalta sivultaan, en halua että se katoaa vanhojen tekstejen sekaan, jos näitä tekstejä nyt paljonkin tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti