Nukkumisesta on tullut jotenkin vaikeaa. Kyse ei ole siitä että olisin illalla niin ahdistunut etten saisi unta, eikä siitä että pyörisin sängyssä suruissani. Minua ei vaan väsytä. Ei nukuta. Ei tee mieli mennä yksin nukkumaan. Aamulla nouseminen on sitten samaten vaikeaa, ei vaan meinaa jaksaa nousta silloin kuin pitäisi, ei tietenkään jos on nukkunut muutamia tunteja vain. Eihän se olisi ongelma jos asuisin yksin koirien kanssa, ei niitä kiinnosta koska aamupissalle mennään jos iltapissasta ei ole kuitenkaan liian kauaa. Voisi nukkua siten kuin nukuttaa, kun nyt kerran saikullakin olen. Mutta lasten kanssa se on vaikeampi homma, ne herää kuitenkin aamulla viimeistään seiskalta, ja ne pitäisi jaksaa viedä hoitoon.
Pitäisi koittaa kehittää joku hieno rentouttava iltarutiini, ja sitten vaan pakottaa ittensä sinne sänkyyn aiemmin. Kaipa sitä nukahtas ko vaan menis maata ja laittas silmät kiinni. En tiedä. Niitä lääkkeitä en halua ottaa, mutta jos ei muu auta niin ehkä sitten kokeilen vaikuttaisiko puolikas mitenkä.
Muuten olo on ollut aika normaali. Niin kauan kun olen vaan kotosalla ja keskityn lapsiin tai johonkin omiin juttuihin, olen ihan ok. Tosin täältä pois lähteminen tuntuu valtavan vaikealta. Koulu ajatuksenakin ahdistaa. Mutta se lienee ihan normaalia tässä vaiheessa. Pitää antaa itselleen aikaa.
Kahvia olen juonut kaksi kupillista sitten Jarnon kuoleman. Se oli semmonen meidän juttu, se kahvin juominen. Pakkasin kahvinkeittimen kokonaan pois heti ensimmäisenä aamuna. En kestänyt katsella sitä, se oli Jarnon ostama. Vieläkään en pysty sitä kaivamaan esiin. Mutta ystävät auttavat tässäkin asiassa. Ensin toinen toi takeaway kahvin, ja luoja että se oli hyvää. Ja sitten toinen toi puruja, joista sitten pressopannulla tehtiin kahvit. Ei se tuntunut pahalta. Mutta en silti keittele täällä kahveja itselleni. Se tuntuisi pahalta. Eikä se kahvi ihmiselle niin välttämätöntä ole, vaikka tuosta traumasta haluaisinkin eroon joskus päästä. Mutta aika auttaa varmaan tähänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti