Muutto. Se oli hyvä asia. Uskon niin. Jokainen päivä täällä vahvistaa sitä uskoa. Lapset viihtyy valtavan hyvin. Pojan koulu luistaa, ja mikä parasta, ei kiusaamista. Ei ollenkaan. Asunto on parempi kuin hyvä. Ja omat opiskelut jatkuu. Kaiken pitäisi siis olla hyvin.
Mutta mun on niin ikävä että henki ei kulje. Jos oon yksin, mitä koitan vältellä kaikin keinoin, vietän sen ajan itkien. Liki joka päivä. Välillä toki on parempi olo, mutta sitten taas mennään alamäkeen. Yöt on pahimpia. En saa nukuttua. Katselen telkkua, luen, kudon. Mitä vaan paitsi yksinäiseen petiin.
Kai tämä taas ohi menee. Mutta pitäisikö yrittää järjestää itselleen enemmän aikaa yksin, että voisi tonkia päätään ja päästä tästä yli, vai täyttää kaikki ajat tekemisellä ja seuralla ja odottaa että tää menee ohi itsekseen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti