Ei siitä koskaan lopullisesti pääse eroon. Siitä surusta ja tuskasta. Se toki laimenee, siirtyy taka-alalle. Katoaa, melkein. Mutta pulpahtaa välillä lähemmäs pintaa. Tänään tuli itku, ihan kunnollinen iso itku, kun katselin telkusta sitä ohjelmaa jossa sairaanloisen lihava ihminen laihduttaa vuoden. Laihduttajan mies oli tehnyt itsemurhan. Leski syytti itseään. Itkin ihan kunnolla, pystyin samaistumaan.
Mutta sitten pyyhin silmät ja huokasin. Olen tosi onnekas että olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn täysin luottamaan siihen etten joudu samaa enää koskaan kokemaan. Juha ei ikinä tekisi mulle sellaista. Elämästä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu, mutta oman käden kautta, ei ikinä. En joudu epäilemään, en pelkäämään, voin luottaa, ja rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti