Puhuminen auttaa. Puhuminen ja yhteinen aika. Sillä se mustasukkaisuuden ja epävarmuuden peikko hiljenee. Ehkä joskus vielä katoaakin.
Olen niin kovin kiitollinen siitä että mun elämäni on nyt sellaista kuin se on. Lapset voi hyvin, työt sujuu ja tulevaisuus sillä(kin) saralla vaikuttaa positiiviselta. Rakkaani on hyvä mies. Niin kovin hyvä. Suhde on vahvalla pohjalla, ja siitäkin saan osittain kiittää Jarnoa. Kaikki mitä olen kokenut, kaikki se suru ja itsetutkiskelu, se on kasvattanut kyllä enemmän kuin mikään. Ja voi miten osaakaan nyt arvostaa elämää, rakkautta ja rakkaita.
Luin äsken blogia läpi. Palasin takaisin niihin fiiliksiin. Ja pari kyyneltäkin tiristin. Olenko se todella ollut minä, joka on noin katkera, surullinen, pettynyt ja epävarma?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti