Vuosipäivä lähenee.

Voin allekirjoittaa tämän.

Joulun aikaan ja uudenvuoden saapuessa on Jarnokin usein mielessä. Mutta ei enää niinkään se miten kaikki päättyi, vaan enemmänkin niitä hyviä muistoja. Ja semmoisia askarruttavia ajatuksia siitä, miten erilailla nykyään näkee maailman ja elämän ja lähes kaiken. Ja olisiko sitä kokenut kaikkia näitä muutoksia, ja oivalluksia, jos Jarnoa en olisi tuntenut?

Sitä ei voi tokikaan varmaksi sanoa miten erilaista elämä olisi jos en olisi kokenut sitä minkä koin. Mutta kuitenkin, kaikesta huolimatta, olen taipuvainen uskomaan että asiat ovat nyt paremmin, ja olen oppinut, paremman sanan puutteessa, sitkeämmäksi.

Menettämisen pelko jää.

Kaikki hyvin. Olen valtavan onnellinen. On työtä niin paljon kuin jaksaa tehdä, ja mielekästä sellaista vielä kaiken lisäksi. Olen hyvässä ja onnellisessa parisuhteessa, valtavan rakastunut ja onnellinen avovaimo, äiti ja äitipuoli.

Ja välillä pelkään niin perkeleesti että kaikki loppuu. Yöllä joskus valvon ja katselen tuota miestä kun se nukkuu. Ja nieleskelen kyyneleitä kun pelottaa. Nyt se on tuossa, mun vierellä, huomenna se voi olla poissa. Eikä sitä voi tietää, eikä estää, kukaan. Mutta on vaan koitettava elää täysillä, rakastaa ja arvostaa toista ja kertoa se myös, ja koittaa olla panikoimatta suhdetta pilalle.

Koitan ajatella pelkoni hyvänä asiana. Kanavoida sen siten että arvostan jokaista hetkeä jonka saan olla tässä suhteessa ja elää tätä hyvää elämää. Mutta pelko on aina pelko, eikä se tunnu kivalta silloin kun se koittaa valtaansa ottaa.

Oppirahoja makselen varmasti vielä pitkään.

Tänään itkin

Ei siitä koskaan lopullisesti pääse eroon. Siitä surusta ja tuskasta. Se toki laimenee, siirtyy taka-alalle. Katoaa, melkein. Mutta pulpahtaa välillä lähemmäs pintaa. Tänään tuli itku, ihan kunnollinen iso itku, kun katselin telkusta sitä ohjelmaa jossa sairaanloisen lihava ihminen laihduttaa vuoden. Laihduttajan mies oli tehnyt itsemurhan. Leski syytti itseään. Itkin ihan kunnolla, pystyin samaistumaan.

Mutta sitten pyyhin silmät ja huokasin. Olen tosi onnekas että olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn täysin luottamaan siihen etten joudu samaa enää koskaan kokemaan. Juha ei ikinä tekisi mulle sellaista. Elämästä ei koskaan tiedä mitä tapahtuu, mutta oman käden kautta, ei ikinä. En joudu epäilemään, en pelkäämään, voin luottaa, ja rakastaa.

Paljon sain

Olen ihan eri ihminen kuin reilu vuosi sitten. Uskon että muutos alkoi jo ennenkuin tapasin Jarnon, mutta se suhde ja varsinkin se miten se päättyi vauhditti kyllä muutosta melkoisesti. Tai niin luulen, en tietenkään voi tietää millainen olisin jos asiat olisivat menneet toisin... Mutta en voi väittää etten olisi nyt onnellinen.

Se ihminen joksi olen kasvamassa, on kiitollinen kaikesta siitä mitä on kokenut. Jarnon itsemurha pakotti pohtimaan elämää ja arvoja, pakotti karulla ja shokeeraavalla tavalla... Mutta pakotti kuitenkin. Ja olin sen tarpeessa.

Voin muistaa hymyillen, ja olla kiitollinen.

vuosi

Se on ihan kohta tasan vuosi siitä kun löysin Jarnon hirttäytyneenä. Olen nyt elänyt kaikki ne juhlat ja pyhät uudelleen, jotka viimeksi vietin Jarnon kanssa. Ja olen nauttinut elämästäni, ja olen ollut onnellinen. Kun ajattelen nyt vuoden takaista, en itke enkä tärise, en murehdi enkä vaivu synkkyyteen. Ei se edelleenkään ole lempimuistojani, mutta ei se myöskään aiheuta mitään valtaisaa tunnekuohuntaa. Juttelen facebookissa minulle rakkaan ihmisen kanssa siitä miten mukavalta yhteinen tulevaisuus näyttää, lueskelen minulle tehtyä ruokavaliota, mietiskelen keskiviikkona alkavaa uutta koulua ja ajattelen että olen aika vahva ja tasapainoinen ihminen. Matkalla parempaan huomiseen ja parempaan tulevaisuuteen.

Koskaan en unohda. Mutta ehkä kuitenkin voin nyt jatkaa eteenpäin.

Joulu

Arvelin että joulu saattaisi  olla vaikea. Vuosi sitten olin Jarnon  kanssa, olin onnellinen. Ajattelin että joulu voisi tuoda muistoja ja tunteita pintaan. Muistoja kyllä ja tunteitakin, muttei negatiivisia. Ei musertavia. Ei vaikeita tai ylitsepääsemättömiä. Eikä loppuviimeksi kovin paljon. Yllätyin siitä miten vähän vuoden takaisia mietin.

 Ja kaikkein suurin yllätys oli se, että miten erilaisessa valossa silloisen onnen nyt näkee. Muistan olleeni silloin valtavan onnellinen ja rakastunut. Muistan sen, mutten tunne sitä enää. Muistan ne tunteet, sen uskon tulevaan ja varmuuden siitä että olen löytänyt jotain kestävää. Vain että vähän myöhemmin se repäistäisiin minulta pois, ja suurin osa siitä mihin uskoin paljastuu jos nyt ei valheeksi, niin reippaasti kaunistelluksi. Enkä minä tajunnut mitään etukäteen. Se johti siihen etten enää luottanut itseeni, en tunteisiini enkä siihen kuka olen ja miten maailman näen. Kaipa koin melkoisen identiteettikriisin... Luulin aiemmin osaavani lukea ihmisiä ja että asiat aina järjestyy. Pitkään luulin sen olevan vain valheellinen käsitys.

Kuitenkin kevään, kesän ja syksyn aikana koin isoja mullistuksia. On helppoa sanoa jälkikäteen että ne olivat tarpeellisia ja hyödyllisiä minulle, että eheytyisin taas siksi ihmiseksi joka koin olevani ennen Jarnon itsemurhaa. Olen aina pitänyt tietynlaista lievää sinisilmäisyyttä hyvänä asiana. Vaikka se tarkottaisi että joskus sattuu  virhearvioiden takia, niin usein se myös antaa minulle paljon. Mutta Jarnon itsemurha satutti vähän liikaa. Se suuresti arvostamani sinisilmäisyys, luotto ihmisiin kunnes toisin todistetaan ja peruspositiivisuus vahingoittui. Minusta meinasi tulla katkera ja kyyninen, eikä kumpikaan ominaisuus sovi minulle. Kesti syyskuun loppupuolelle asti tajuta tämä, ja viimeina alkaa taas luottaa ihmisiin, itseeni ja tunteisiin.


Ehkä osaan näiden kokemusten takia enemmän arvostaa nykyistä parisuhdettani. Ehkä näen sen positiiviset puolet kirkkaammin tai ne korostuvat tai ehkä suhde oikeasti on aivan toisenlainen kuin mikään aiempi. Ehkä mies jonka kanssa nyt olen, tasa-arvoisessa, vahvassa ja vakaassa suhteessa onnellinen ja rakastunut, on oikeasti minulle Se Oikea. Tai ehkä petyn taas ja minuun sattuu. Mutta tärkeintä ei ole onnistua, vaan uskaltaa elää.

Uni

Näin kummallista unta. Se ei ehkä tunnu sen kummemalta kuin mikään uni, kun sen selittää. Mutta siinä oli semmoinen outo tunnelma. Sellainen että se uni jäi mieleen, vaikka en ole pitkään aikaan muistanut uniani.

Oli talvi. Ihan kunnolla lunta. Mulla oli koira, joka ei ollut mun koira. Se oli musta labradorinarttu. Pentu vielä. Jarnon Friida, muttei Jarnon Friida. Vaan pentu. Olin sen kanssa kävelyllä, ja kesken kaiken se innostui kamalasti, ja kiskoi hihnassa kohti mutkaa. Ja siellä mutkassa oli Juha.

Unet ei järjellä ajateltuna ole muuta kuin alitajunnan kehittämiä juttuja. Ei vaikka enneunia suvussa on nähty jo vuosikausia. Mutta jos mun alitajuntani koittaa kertoa että Juha on uutta, se on tulevaisuus, niin en pistä vastaan. Koska Juhan kanssa on hyvä olla.